Assange show

Russia Today lähettää Julian Assange showta, toivotaan etteivät sensuroi Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä. Ainakin voivat näimmä rennosti poltella sikareita ja juoda viskiä keskustelun lomassa - tai ehkä kyseessä on tuotesijoittelu.
Aiheet ovat kuitenkin tärkeitä.

http://assange.rt.com/

Päivän "quote"

A Clean, Well-Lighted Place

(Ernest Hemingway)

It was very late and everyone had left the cafe except an old man who sat in the shadow the leaves of the tree made against the electric light. In the day time the street was dusty, but at night the dew settled the dust and the old man liked to sit late because he was deaf and now at night it was quiet and he felt the difference. The two waiters inside the cafe knew that the old man was a little drunk, and while he was a good client they knew that if he became too drunk he would leave without paying, so they kept watch on him.

"Last week he tried to commit suicide," one waiter said.

"Why?"

"He was in despair."

"What about?"

"Nothing."

"How do you know it was nothing?"

"He has plenty of money."

They sat together at a table that was close against the wall near the door of the cafe and looked at the terrace where the tableswere all empty except where the old man sat in the shadow of the leaves of the tree that moved slightly in the wind. A girl and a soldier went by in the street. The street light shone on the brass number on his collar. The girl wore no head covering and hurried beside him.

"The guard will pick him up," one waiter said.

"What does it matter if he gets what he's after?"

"He had better get off the street now. The guard will get him. They went by five minutes ago."

The old man sitting in the shadow rapped on his saucer with his glass. The younger waiter went over to him.

"What do you want?"

The old man looked at him. "Another brandy," he said.

"You'll be drunk," the waiter said. The old man looked at him. The waiter went away.

"He'll stay all night," he said to his colleague. "I'm sleepy now.I never get into bed before three o'clock. He should have killed himself last week."

The waiter took the brandy bottle and another saucer from thecounter inside the cafe and marched out to the old man's table. Heput down the saucer and poured the glass full of brandy.

"You should have killed yourself last week," he said to the deafman. The old man motioned with his finger. "A little more," hesaid. The waiter poured on into the glass so that the brandy slopped over and ran down the stem into the top saucer of the pile."Thank you," the old man said. The waiter took the bottle back inside the cafe. He sat down at the table with his colleague again.

"He's drunk now," he said.

"He's drunk every night."

"What did he want to kill himself for?"

"How should I know."

"How did he do it?"

"He hung himself with a rope."

"Who cut him down?"

"His niece."

"Why did they do it?"

"Fear for his soul."

"How much money has he got?" "He's got plenty."

"He must be eighty years old."

"Anyway I should say he was eighty."

"I wish he would go home. I never get to bed before three o'clock.What kind of hour is that to go to bed?"

"He stays up because he likes it."

"He's lonely. I'm not lonely. I have a wife waiting in bed for me."

"He had a wife once too."

"A wife would be no good to him now."

"You can't tell. He might be better with a wife."

"His niece looks after him. You said she cut him down."

"I know." "I wouldn't want to be that old. An old man is a nasty thing."

"Not always. This old man is clean. He drinks without spilling.Even now, drunk. Look at him."

"I don't want to look at him. I wish he would go home. He has no regard for those who must work."

The old man looked from his glass across the square, then over at the waiters.

"Another brandy," he said, pointing to his glass. The waiter who was in a hurry came over.

"Finished," he said, speaking with that omission of syntax stupid people employ when talking to drunken people or foreigners. "Nomore tonight. Close now."

"Another," said the old man.

"No. Finished." The waiter wiped the edge of the table with a towel and shook his head.

The old man stood up, slowly counted the saucers, took a leathercoin purse from his pocket and paid for the drinks, leaving half a peseta tip. The waiter watched him go down the street, a very oldman walking unsteadily but with dignity.

"Why didn't you let him stay and drink?" the unhurried waiter asked. They were putting up the shutters. "It is not half-past two."

"I want to go home to bed."

"What is an hour?"

"More to me than to him."

"An hour is the same."

"You talk like an old man yourself. He can buy a bottle and drinkat home."

"It's not the same."

"No, it is not," agreed the waiter with a wife. He did not wish to be unjust. He was only in a hurry.

"And you? You have no fear of going home before your usual hour?"

"Are you trying to insult me?"

"No, hombre, only to make a joke."

"No," the waiter who was in a hurry said, rising from pulling down the metal shutters. "I have confidence. I am all confidence."

"You have youth, confidence, and a job," the older waiter said."You have everything."

"And what do you lack?"

"Everything but work."

"You have everything I have."

"No. I have never had confidence and I am not young."

"Come on. Stop talking nonsense and lock up."

"I am of those who like to stay late at the cafe," the older waitersaid.

"With all those who do not want to go to bed. With all those who need a light for the night."

"I want to go home and into bed."

"We are of two different kinds," the older waiter said. He was now dressed to go home. "It is not only a question of youth and confidence although those things are very beautiful. Each night I am reluctant to close up because there may be someone who needs the cafe."

"Hombre, there are bodegas open all night long."

"You do not understand. This is a clean and pleasant cafe. It is well lighted. The light is very good and also, now, there are shadows of the leaves."

"Good night," said the younger waiter.

"Good night," the other said. Turning off the electric light he continued the conversation with himself, It was the light of course but it is necessary that the place be clean and pleasant. You do not want music. Certainly you do not want music. Nor can you stand before a bar with dignity although that is all that isprovided for these hours. What did he fear? It was not a fear ordread, It was a nothing that he knew too well. It was all anothing and a man was a nothing too. It was only that and light was all it needed and a certain cleanness and order. Some lived init and never felt it but he knew it all was nada y pues nada y naday pues nada. Our nada who art in nada, nada be thy name thy kingdom nada thy will be nada in nada as it is in nada. Give usthis nada our daily nada and nada us our nada as we nada our nadas and nada us not into nada but deliver us from nada; pues nada. Hail nothing full of nothing, nothing is with thee. He smiled and stood before a bar with a shining steam pressure coffee machine.

"What's yours?" asked the barman.

"Nada."

"Otro loco mas," said the barman and turned away.

"A little cup," said the waiter.

The barman poured it for him.

"The light is very bright and pleasant but the bar is unpolished,"the waiter said.

The barman looked at him but did not answer. It was too late at night for conversation.

"You want another copita?" the barman asked.

"No, thank you," said the waiter and went out. He disliked bars and bodegas. A clean, well-lighted cafe was a very different thing. Now, without thinking further, he would go home to his room. Hewould lie in the bed and finally, with daylight, he would go to sleep. After all, he said to himself, it's probably only insomnia. Many must have it.

Elokuvan "metafyysinen" musiikki

I

Rainer Werner Fassbinderin monoliittisen Berlin Alexanderplatzin viimeisessä osassa/jaksossa musiikki on lisätty jälkeenpäin ja sen lähdettä ei näytetä, se on ”vain” tunnelmaa luomassa. Syynä voi olla myös otoksen kytkeminen laajempaan kokonaisuuteen, mikä onkin selvää esimerkiksi Kraftwerkin Radio-Aktivität kappaleen kohdalla. Musiikki on kuitenkin editoitu alhaisemmaksi kuin näyttelijöiden vuorosanat ja jotkin äänimaailman äänet - tämä poikkeaa yleisistä käytännöistä suuresti. Elokuvan historia on kiedottu, toki ymmärrettävästi, visuaalisuuteen, joka on usein hyljeksinyt ääntä. Tämä on tehnyt elokuvasta täysin visuaalisuuteen kiedotun mediumin, mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta kun tutustuu laajamittaisesti yksittäisiin teoksiin, voi huomata kuinka ääni näyttää olevan vain jonkinlainen ”erikoisefekti”. Toisissa tapauksissa se saattaa vain tarkentaa visuaalisesti esitettyä, erityisesti silloin kun tekijä(t) eivät ole pystyneet ilmaisemaan asioita halutusti.

Onkin mielenkiintoista, kuinka vähän loppujen lopuksi on käytetty musiikkia elokuvan tarjoaman fiktiivisen maailman rajoissa. Esimerkkinä tällaisesta voi ottaa vaikkapa radion: naurettavan harvoin elokuvissa pääsääntöinen musiikki tulee radiosta tai muusta ”loogisesta” lähteestä. Tai jos tulee, se toimii lähinnä "ympäristöäänenä", jonka tarkoituksena on rakentaa uskottavaa maailmaa. Otsikko siis viittaa siihen, että suurimmassa osassa elokuvan laajaa kenttää on tapana käyttää "metafyysistä musiikkia". Musiikki on tällöin ikään kuin "jumalan" (tekijöiden) maailmaan asettama, se kuuluu vaikka sille ei ole mitään lähdettä. Vähän niin kuin Breaking the Wavesin taivaassa kumisevat kellot. Tällöin se kuitenkin on myös dramatisoinnin, symbolin tai merkityksen alleviivaaja, kuin liikennemerkki, joka ohjaa "oikeille poluille". Tällainen typerä käyttö saattaa saada aikaan - ja onkin saanut jo nyt - tottumusta siihen, miten lukea jotkin kohtaukset. Kärjistettynä musiikki kertoo koska itkeä ja koska nauraa.

Yleensäkin elokuva voisi käyttää ääntä huomattavasti luovemmin, eikä pitää sitä vain vertikaalisesti alempana kuin kuvaa; äänen paikka on samalla horisontaalisella tasolla. Mutta mitä tulee musiikin "metafyysisyyteen", elokuvantekijöiden olisi hyvä miettiä (mm.) sitä, miksi musiikki on jonkinlainen annettu elementti elokuvassa. Siihen on myös "helppo" turvautua: laitetaan Hallelujah soimaan niin kyllä kaikki itkevät, vaikka visuaalinen paino ei riitä. Voisi olla puhdistavaa kokeilla musiikin käyttöä elokuvan maailman sisäisesti, asettaa musiikki joihinkin loogisiin elementteihin tai paikkoihin. Fassbinderin tapa käyttää musiikkia Berlin Alexanderplatzissa tuntuu kulkevan näiden kahden välissä. Musiikki on editoitu niin hiljaiselle, että se kuulostaa aivan kuin se tulisi viereisestä huoneesta, mutta toisaalta mitään takeita ei ole sille, etteikö ääni olisi "metafyysistä". Tietenkin kaikki riippuu myös elokuvan viitekehyksestä, tässä tapauksessa musiikin "hiljaiselle epämääräisyydelle" on selitys psykologiassa.

(II)

Huomautuksena täytyy sanoa, että tarkoitus ei ole säädellä normeja elokuvantekemiselle. On kuitenkin hyvä miettiä tätä asiaa.
"Metafyysinen musiikki" voi tietysti olla isolle osalle ihmiskuntaa "päivänselvää", kulkevathan monet suuren osan päivästään kuulokkeet korvilla! Ehkä todellisuus alkaa olla tällaista?

Aiheeseen liittyen (siis elokuvan ääneen) kannattaa ehdottomasti lueskella tämä maanisen mahtava teoretisointi: http://www.netn.fi/lehti/niin-nain-311/fiktio-ja-esittamattomissa-oleva

Lopuksi vielä otos sarjasta "parasta länsimaista musiikkia 5000 vuoden ajalta": http://www.youtube.com/watch?v=5_swaxOidGU&feature=related
Harmi että Sam Peckinpahin elokuva, johon kappale on tehty ei ole yhtä majesteettinen kuin kappaleesta sikiävä tunnelma. Sergio Leonen olisi täytynyt valjastaa samainen ukko kirjoittamaan itselleen jotain: ehkä kuva ja "metafyysinen musiikki" olisivat kohdanneet toisensa.

Tässä vielä toinen YouTubeilu, jonka ”metafyysisessä musiikissa” ei tarvitse polttaa käämejään – se on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka tällaista voi tehdä hyvin: http://www.youtube.com/watch?v=E9SEFMIBwAs


-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Päivän quote:

"Frank: 'Jesus wept'"

Pieni fragmentti vallatonta yhteiskuntaa

Tampereen yliopistolla järjestettiin perjantaina 18.5.2012 seminaari otsikolla Vallaton yhteiskunta ja sen teemana oli tietenkin anarkismi. Itse jaksoin vääntäytyä vain kahteen esitelmään; Antti Salmisen Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa sekä Tere Vadénin Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista (klo 13.00-14.30). Salminen ja Vadén eivät olleet päivän ainoita puhujia, heitä ennen olivat esitelmöineet Aki Lemmetyinen (anarkistisesta syntesismistä) ja Mari Väänänen (anarkistisesta feminismistä). Myöhemmin oli luvassa vielä Mari Kuukkasen (anarkismin politiikat) ja Olli Tammilehdon (anarkismin arkipäiväisyys) esitykset.

Aikataulu näytti olevan asiaankuuluvan anarkistinen, jonka esitelmöijät ja yleisö olivat tajunneet a priori. Myös kesken esitysten luentosalista sisään ja ulos ramppaaminen oli aika kaoottista, muttei juurikaan häirinnyt magneettisia esityksiä. Suurimpana yllätyksenä tuli yleisön runsas määrä, Pinni B-rakennuksen kohtalaisen suuri luentosali 1097 oli lähes täynnä. Toisaalta en tiedä satuinko juuri siihen aaltoon, joka oli tullut seuraamaan jonkinlaista "laajempaa kuuluisuutta" saavuttanutta Vadénia. Hänen uusi kirjansa Heidegger, Žižek ja Vallankumous (Gaudeamus, 2012) on ollut muutamien lehtien otsikoissa ja televisiossakin.

I - Kuilu

Antti Salmisen luento oli jakautunut kahteen osaan, aluksi hän taustoitti esitystään historiallisella katsauksella Gustav Landauerin (1870-1919) ajatteluun. Landauer imi omaan anarkismiinsa juutalaisesta perinteestä ja uskonnollisista käskyistä. Vanhan Testamentin ensimmäinen ja toinen käsky toimivat lähtökohtina, joilla haastettiin poliittista ja valtiollista valtaa. Landauerin politiikan ja spektaakkelin kritiikki eivät kuitenkaan kohdistaneet katsettaan Jumalaan (Landauer oli ateisti). Hänellä ilmeisesti säilyi transsendenssi kokemus, johon hän pyrki skeptisismin ja mystismin kautta, mutta institutionaalinen uskonto oli suljettu pois. Sisäinen kokemus riitti yhteiskunnalliseen "kääntymykseen".

Utopiat olivat tyypillisiä juutalaiselle ajattelulle. Utopia oli tavallaan vastakohta topialle (topos), joka nähtiin vakiintuneena regiiminä tai aikakautena. Utopia oli myös aina tulossa, se oli jotain muuta kuin nämä objektivoituneet ja jämähtäneet topokset. Landauer kuitenkin kääntyi tässä hieman toisaalle, sillä hän näki utopian enemmänkin "ei-haaveellisena" ja ihmisten välisiä suhteita kuvaavana; utopian tullessa tuli myös yhteisöllinen henki. Tämä on lähellä myöhempiä juutalais-saksalaisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Herbert Marcusea ja hänen ajatustaan vallankumouksesta yksilön tietoisuuden kumouksena, jolloin solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä tulee vapaaehtoista, yksilö on itse, oman päätöksen kautta hyväksynyt nämä. Toivotaan ettei tämä ollut liian radikaali kiteytys Marcusen ajatuksista.  Landauerin "kuvainraasto" tapahtui ajattelun tasolla, ei voinut sanoa miltä tuleva näyttää. Tämäkin ajattelu on lähellä Marcusen muotoiluja. 

Landauer haaveili keskiaikaan palaamisesta, jossa häntä luultavasti viehätti ajatus tieteiden yhtenäisyydestä ja lapsenkenkäisestä humanismista, joka ei ollut vielä asettunut näkemään ihmistä "maailman päällä". Mielenkiintoisena huomautuksena Landauer muistettiin vielä 70-luvulla lähinnä Shakespeare-tutkijana.

Tämän historiallisen tasapainottelun jälkeen Salminen siirtyi analysoimaan "anarkismi" käsitettä. Käsite juontaa juurensa kreikkalaiseen käsitteeseen anarkhe, joka tarkoitti "perustattomuutta", "vallattomuutta" ja "herruudettomuutta". Salmisen mukaan juutalais-saksalaisessa traditiossa nämä - siis erityisesti vallattomuus ja herruudettomuus - yhdistyivät. Tässä oli myös ontologinen twisti, tärkeimpänä nimittäjänä oli "pohjaton kokemus" tai "perustattomuus", josta voitiin hakea muutoksen voima. Myös Martin Heidegger ja Mestari Eckhart ovat pyörineet näissä "ei-minkään" pohjattomissa soissa. Landauerilla ei ollut takaavaa jumalaa ja tämä "ei-minkään" kuilu näyttäytyi sinä "pyhänä", johon jumala oli yleensä lokeroitu. Tällä avautuvalla kuilulla ei myöskään ollut poliittista taetta ja jos olisi ollut, ei se olisi anarkistista. Tällainen ajattelu oli mahdollistunut Nietzschen kautta, hänen huomauttaessa, että Jumala oli kuollut. Tällöin vastuu oli siirtynyt ihmiselle itselle, yksilönä, mutta yhteisöllisenä yksilönä, koska kukaan muu ei ollut pelastamassa häntä. Utopia ja kuilu nähtiin alkupisteenä, mutta siitä tavallaan muotoutui myös "turva" johon voitiin vedota: kokemuksen pohjattomuus, ei-mikyys, piti avoinna tulevan poliittisen tilan, jolloin maailman mystifiointi ei pääse sementoitumaan.

II - maailma voi sittenkin olla merkityksellinen

Tere Vadén alusti pitkästi esitystään ja viittasi primitivismi-käsitteen yhteydessä ensimmäiseen puhujaan, jonka takia termi jäi hieman irralliseksi. Tämä alkuosa koostui siis primitivismi ja post-anarkismi termien esittelystä ja niiden kritiikistä. Yleisesti ottaen Vadén huomautti että (periaatteessa molemmissa tapauksissa) annetaan joillekin ihmisen kokemuksen osa-alueille tärkeämpi sisältö kuin toisille. Nämä kokemuksen alueet myös täytetään joillain hierarkkisilla sisällöillä ja tämä toistuu eri tasoilla. Taustalla pyörivän marxismin ongelmaksi hän nosti erityisesti "vieraantumisen" ja sen, että tämä vaatii jotain "josta vieraantua". Tässä nousee kuitenkin ongelmaksi se, että tällaisesta "jostain" ("myytistä") ei ole kokemusta. Post-anarkismi ja postmoderni ajattelu - sekä kapitalismi! - ovat tähdentäneet kaikkea arvottamista ja hierarkkisuutta vastaan, mikä on tavallaan hyvä (ehkä skeptisenä asenteena?). Tässä tulee esille myös paljon "arkipäivän fasismia", jossa ei niin radikaalilta näyttävät asiat ovat kuitenkin alistavia valtarakenteita. Esityksen pääpointtina oli periaatteessa primitivismin ja post-anarkismin vastakkainasettelu.

Primitivismi, Vadénin mukaan, ottaa "vihollisen" propagandan liian vakavasti. Vadén tarkensi tätä symbolismin ja representaation esityksellä. Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että jokin A edustaa B:tä ja tällöin, kuten huomataan, B ei esiinny suoraan. Symbolinen järjestys ei siis ole koskaan niin täydellinen kuin väittää, aina mukana on ei-symbolista, tiedostamatonta, tuntematonta, käsittämätöntä, "turhaa" ja niin edelleen. Yksinkertaisena ajatuksena on siis hävittää A, koska tämä ei koskaan pysty olemaan B. Vadén esitteli "symbolisen kolmijaon" kielestä:

Metsä	Piha	Talo
Kansanrunous (Kalevala), inhimillistä kielikokemusta.	”Kielipelit”, ”meteli”, kielen kyseenalaistaminen, sanojen keksiminen, käytännöllinen kieli.	Itseriittoinen kieli, toimii oikein, syntaktinen. ”Talous”, joka paranee aina kun määritetään täsmällisemmin termit.
Ei ihmisen hallittavissa.	Jossain määrin ihmisen hallittavissa.	Ihmisen hallittavissa koko ajan.

Metsän, pihan ja talon välillä on suhteita joka suuntaan. Vadénin mukaan olisi päästävä irti "talon" kielestä, muttei pelkästään siitä. Post-anarkismi (ja postmodernismi) ovat osoittaneet oivasti, että "kaikki on aina välittynyttä", mutta primitivismi taas näyttää, että on olemassa aina riippuvuussuhteita, ja nämä suhteet ovat "suhteita jotka eivät ole valittavissa".

Talon kielessä termit/sanat on "loppuun asti" vietyjä, ne on otettu täydellisesti haltuun, eikä minkäänlaista ambivalenssia ole: elämä on jähmetetty symboleihin, jotka "kertovat totuuden".

Lost, not missing

Matkalla jonnekin tai sieltä pois
katosin katukivien väliin
kaiken muun luo
mikä on unohdettu roskaksi

Unohduin kuuntelemaan askelia
ja kävelin itseni eksyksiin
niin henkihieveriin
että suunnat sumenivat silmissäni

En hukannut mitään
jotenkin kaikki vain katosi
haihtui katupölyksi
ja vieraiksi kasvoiksi

Enkä ole unohtanut mitään
asiat vain muuttuvat
jäävät kivitalojen varjoon
ja autojen alle

Ehkä en ole edes eksynyt
en vain tiedä
miten löydän pois
tai mihin toivon pääseväni 

(Jimir, huhtik. 2012)

Inhottavia ihmisiä

Jos olet aina halunnut töihin armeijaan, mutta et kykene vastaanottamaan käskyjä, meillä on sinulle unelma-ammatti. Opiskele liikunnanopettajaksi!
Liikunnanopettajana pääset heti itse komentajan osaan eikä jääräpäisestä suunsoitostasi ole haittaa, vaan päinvastoin! Kukapa ei haluaisi laittaa toisia hikoilemaan samalla, kun itse istuu viileänä sivussa?
Opiskelu koostuu tiiviistä teoriaopinnoista sekä ongelmanuorten parissa suoritetuista harjoitteluista, jotka saavat lapsivihasi ja sadismisi puhkeamaan kukkaan tavalla, jota ei voi luokkahuoneessa opetella. Töihin päästyäsi suoritat tärkeää yhteiskunnallista tehtävää alentamalla oppilaiden itsetuntoa ja todistusten keskiarvoa!
Oppilaitokseemme päästäksesi et tarvitse korkeaa älliä, hyvää kuntoa tai edes tavallisia sosiaalisia taitoja, sillä opiskelijat valitaan huutoäänestyksellä. Pidämme arvossa myös pakkomielteisyyttä ja täydellistä empatiakyvyttömyyttä.

---------------------------------

Oletko pikkuasioista nipottaja? Jaksatko yhä uudestaan mennä hysteeriseen tilaan muiden arkipäiväisistä tekemisistä? Onko raha sinulle moraalia ja määrä laatua tärkeämpää?
Hyvä! Meillä Seiska-lehdessä on töitä juuri sinulle! Haemme uusia ihmisiä, joilla on pokkaa tituleerata itseään toimittajiksi ilman mitään meriittejä. Koulutusta tai kokemusta alalta ei tarvita, mutta aikaisemmin saadut lähestymiskiellot luetaan eduksi.
Seiskan toimittajana pääset ikään kuin roskakuskiksi, jonka ei tarvitse hyödyttää yhteiskuntaa millään tavalla! Sitkeimmät ja hävyttömimmät voivat edetä tässä duunissa kolmen rivin katureportaaseista luovuutta vaativiin tehtäviin, kuten puhekuplien keksimiseen ja suttuisten kamerakännykkäkuvien tulkitsemiseen!
Ota siis pian yhteys meihin ja pääse tunkiolle kukkojen sekaan!

---------------------------------

Tampereen sosiaalitoimi hakee uusia etuuskäsittelijöitä toimeentulotuen yksikköön. Jos olet byrokratiaa ja räjähtäviä postilaatikoita pelkäämätön hiekkaperse, ota yhteyttä! Meiltä saat pitkäaikaisen työpaikan, jossa ei pidetä turhaa kiirettä.
Edellytämme hakijalta laskutaidottomuutta, empatiakyvyttömyyttä, pelotonta luovuutta lain soveltamisessa, vahvaa vihaa köyhiä kohtaan sekä haluttomuutta palvella yhtään penteleen asiakasta. Oman taloutesi tulee olla kunnossa kolme sukupolvea taaksepäin, ja sinun tulee vilpittömästi epäillä toisten rehellisyyttä kaikissa tilanteissa (mahdolliset lääkärintodistukset harhaluuloisuudesta liitettävä hakemukseen).
Parhailla työntekijöillä on mahdollisuus myös bonusjärjestelmään, jossa jokainen rahvaalta eväämäsi euro näkyy omassa tilipussissasi.
Tulosta hakemus netistä ja toimita se liitteineen kuun loppuun mennessä, niin saat ensi vuonna perään soittaessasi tietää, missä vaiheessa käsittely on ja vastaako kukaan puhelimeen!

Käännös: Remodernistisen elokuvan manifesti

Remodernistisen elokuvan manifesti.

1. Taidemanifestit, huolimatta tekijän hyvistä intentioista, pitäisi ottaa vastaan varoen, johtuen niiden alistumisesta tekijän egolle, tekopyhyydelle ja suoranaiselle tietämättömyydelle sekä tyhmyydelle. Tämä kaiken voi johtaa vuoden 1906 Die Brücke manifestiin, ja se jatkuu läpi historian aina tähän manifestiin saakka.  Manifesteihin onkin terveellistä suhtautua varovaisesti. Kuitenkin tässä ilmaistut ideat ovat esitetty tosissaan ja niiden toivotaan tuovan inspiraatiota ja muutosta muille, kuten myös minulle itselleni.

2. Remodernismi etsii uutta ”henkisyyttä”[1] taiteessa, ja siten remodernistinen elokuva etsii uutta ”henkisyyttä” elokuvan mediumista[2]. Henkinen elokuva ei tarkoita elokuvia Jeesuksesta tai Buddhasta. Henkinen elokuva ei myöskään ole uskonnollista. Se on elokuvan mediumia, joka on keskittynyt ihmiskuntaan; yksinkertaisten totuuksien ymmärtämiseen sekä ihmisyyden hetkiin[3]. Henkinen elokuva kertoo todellakin vain näistä hetkistä.

3. Elokuva mediumina voisi olla yksi täydellisistä luovan ilmaisun metodeista, koska elokuvantekijän on mahdollista veistää[4] kuvaa, ääntä ja ajan tuntua. Elokuvan luovuuden mahdollisuudet ovat kuitenkin suurelta osin hävitetty. Elokuva ei ole maalaus, romaani, näytelmä tai valokuva. Ne säännöt ja metodit, joilla luodaan elokuvaa, eivät voi olla sidoksissa näihin "toisiin luoviin pyrkimyksiin”. Elokuvan EI saa opettaa olevan vain ”tarinankerrontaa”. Tarina on kirjoituksen konventio, eikä sitä pitäisi välttämättä nähdä elokuvanteon konventiona.

4. Japanilaisilla ideoilla wabi-sabi (epätäydellisyyden kauneus) sekä mono no aware (tietoisuus asioiden hetkellisyydestä sekä katkeransuloinen tunne niiden kadotessa) on kyky näyttää olemisen totuus, ja ne tulisi aina huomioida kun tehdään remodernistista elokuvaa.

5. Keinotekoista "täydellisyyden" tunnetta ei pitäisi koskaan sisällyttää remodernistiseen elokuvaan. Virheet tulee hyväksyä ja niihin tulee jopa rohkaista. Remodernistisen elokuvantekijän olisi suositeltavaa käyttää filmiä ja erityisesti Super-8mm ja 16mm, koska tällaiset välineet tuovat mukanaan enemmän riskejä, sekä vaatimuksen jättää asiat ”sattuman varaan” – toisin kuin digitaalinen video. Digitaalinen video on ihmisiä varten, jotka pelkäävät ja ovat haluttomia tekemään virheitä**. Digitaalinen video johtaa tylsään ja steriiliin elokuvaan. Virheet ja epäonnistumiset tekevät työstäsi rehellistä ja humaania.***

6. Filmi, erityisesti Super-8mm filmi, omaa raakuutta ja kykyä vangita ”elämän poeettinen olemus” – tätä video ei ole koskaan pystynyt saavuttamaan.***

7. Intuitio on voimakas työkalu rehellisessä kommunikaatiossa. Intuitiosi kertoo aina, oletko tekemässä jotain rehellistä, joten sen käyttö on avain kaikissa remodernistisen elokuvanteon vaiheissa.

8. Jokainen inhimillisen luovuuden tuote[5] on luonnostaan subjektiivinen, johtuen tekijän uskomuksista, ennakkoasenteista ja tiedosta. Teokset jotka pyrkivät olemaan objektiivisia, tulevat aina olemaan subjektiivisia - ja vieläpä epärehellisellä tavalla. Objektiiviset elokuvat ovat lähtökohtaisesti epärehellisiä. Stanley Kubrick, joka epätoivoisesti ja pateettisesti yritti tehdä objektiivisia elokuvia, sai aikaan vain epärehellisiä ja tylsiä elokuvia.

9. Remodernistinen elokuva on aina subjektiivista, eikä pyri koskaan objektiivisuuteen.

10. Remodernistinen elokuva ei ole Dogme ’95. Meillä ei ole tekopyhää muistilistaa, jota täytyy noudattaa täydellisesti. Tämä manifesti tulisi nähdä vain ideoiden ja vihjeiden kokoelmana, jonka laatijaa saa loukata ja ivata halutessaan.

11. Remodernistisella elokuvantekijällä täytyy aina olla rohkeutta epäonnistua – jopa toivetta siihen – ja löytää epäonnistumisesta rehellisyys, kauneus ja ihmisyys.

12. Remodernistisen elokuvantekijän ei pidä koskaan odottaa kiitosta tai ylistystä, vaan loukkaukset ja kritiikki tulee ottaa tervetulleina. Sinun täytyy kyetä kulkemaan huomaamattomana ja ylenkatsottuna.

13. Remodernistisen elokuvantekijän pitäisi hyväksyä vaikutteensa sekä kopioida näiltä rohkeasti oman itsensä ymmärtämisessä.

14. Remodernistisen elokuvan pitäisi olla riisuttua, minimaalista, lyyristä, punkhenkistä elokuvantekoa, lähellä New Yorkin Lower East Sidella 1970-luvulla syntynyttä No-Wave elokuvaa.

15. Remodernistinen elokuva on nuorille ja niille, jotka ovat vanhempia, mutta joilla on rohkeutta nähdä maailma lapsen silmin.

**Kohdan 5. poikkeuksena ovat Harris Smith ja Peter Rinaldi, mielestäni he ovat ainoita ihmisiä, jotka ovat käyttäneet videota hyödyllisesti ja rehellisesti.

***(Asenne digitaalista videota kohtaan on muuttunut vuoden 2008 jälkeen; mitä tulee formaatteihin, ryhmä katsoo olevansa kaikenkattava.)

Tätä manifestia voidaan muokata ja lisätä tulevaisuudessa ideoiden kehittyessä.

Seuraavana on tutkittavaa materiaalia, jos on kiinnostunut remodernistiseen elokuvaan vaikuttaneista aineksista:

Kunnioitettuja remodernistisia elokuvantekijöitä:

Amos Poe, ja kaikki No-Wave elokuvantekijät

Andrei Tarkovski

Jean Vigo

Kenji Mizoguchi

Maurice Pialat

Yasujiro Ozu

Jean Epstein

Wolf Howard

Billy Childish

Muita vaikuttaneita taiteilijoita/taideryhmiä/ideoita:

Die Brücke

Les Fauves

Stuckismi

The Defastenists

Vincent Van Gogh

Edvard Munch

Mono no aware

Wabi-sabi

Joitain elokuvia, jotka vaikuttivat ja johtivat remodernistiseen elokuvaan:

The Foreigner (1978) - Amos Poe

Peili (Zerkalo, 1975) - Andrei Tarkovski

Andrei Rublev (1966) - Andrei Tarkovski

Nolla käytöksessä (Zéro de conduit, 1933) - Jean Vigo

L’Atalante (1934) - Jean Vigo

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu Monogatari, 1953) - Kenji Mizoguchi

Suzanne ja miehet (A Nos Amours, 1983) - Maurice Pialat

The Fall of the House of Usher (1928) – Jean Epstein

Ensimmäinen matka (Tokyo Monogatari, 1953) - Yasujiro Ozu

Jesse Richards, 27.08.2008.

LÄHTEET & VIITTEET:

Remodernistinen manifesti:

http://jesse-richards.blogspot.com/2008/08/remodernist-film-manifesto.html?zx=2daa3724a9628983

sekä

http://www.redbubble.com/people/jesserichards/journal/2332072-the-remodernist-film-manifesto

Myöhempiä kehittelyjä:

http://www.mungbeing.com/issue_28.html?page=31#2219

---

[1] Spirituality. Kuten Richards jatkaa, ei kyseessä ole uskonnollinen elokuva, mutta termi ”henkisyys” tavallaan säilyttää sellaisen historiallisen vivahteen, jonka voi ”haistaa” ja ”maistaa” ns. remodernistisista teoksista.

[2] Alkuperäinen lause “Therefore, remodernist film seeks a new spirituality in cinema”, jossa nousevat esille sanat film ja cinema. Termit ovat hieman ongelmallisia, sillä ensimmäinen tarkoittaa elokuvaa ja toinen elokuvaa alana. Olen käyttänyt termin cinema tilalla mediumia (tai elokuvan mediumia), tällöin mukana on myös välineellisen puolen lisäksi viittaus alaan - tai laajempaan välineen käyttöön.

[3] Richards käyttää termiä humanity.

[4] To sculpt, joka tulee selkeästi Andrei Tarkovskilta ja hänen käsityksestään ”ajan veistämisestä”. Suomeksi veistäminen kuulostaa hieman kömpelöltä, mutta jos ajattelee asiaa jonkinlaisena ”veistoksellisena muunnoksena” (tai veistämisen tapaisena muuntamisena), voi päästä lähelle alkuperäistä ajatusta.

[5] ”product or result”.

Tieto lisää...DEAL WITH IT

Huora-aiheella jatketaan. Lienee lähellä sydäntäni, tai sitten jotain muuta ruumiinosaa. Ellei ole likaista sattumaa.

Kelluessani blogosfäärissä luin ensin "Naapurintyttöä naidaan" -blogia (naapurintyttoanaidaan.blogspot.com/) ja sitä kautta uiskentelin itselleni entuudestaan tuntemattomaan "Pahaa puhetta" -nimeä kantavaan blogiin, tai tarkalleen ottaen yhteen sen postaukseen: http://www.pahaapuhetta.blogspot.com/2011/12/ei-vittu-mika-huora.html

Kirjoittaja käsittelee tässä ns. huorablogien moraalisuutta. Tuntuu olevan sitä mieltä, että prostituoidut eivät saisi pitää blogia, tai ainakaan heidän kirjoitustensa ei tulisi olla niin helposti luettavissa ja keveitä. Jonkin verran puhetta on myös bloggarien vastuusta mahdollisina esikuvina.

Eniten nimimerkkiä pampam kuitenkin tuntuu pelottavan se, että prostituutiosta lukeminen saa muutkin, mahdollisesti nuoret/alaikäiset/arvostelukyvyttömät miettimään, että hei, sehän on mahdollista. Työväline löytyy meistä jokaiselta. Siitä saa rahaa.

Itse kuitenkin kieltäisin tällä nojalla myös esimerkiksi teiniäitien blogit, nuorten mielenterveysongelmaisten blogit, Johanna Tukiaisen blogin ja niin edespäin. Jos lähdetään ns. iltalehtilinjalle, voisi myös tyyliblogit kieltää, koska ne kannustavat ulkonäkökeskeisyyteen (viitaten tähän skandaaliuutisoinnin helmeen: http://www.iltalehti.fi/kauneus/2012040415417775_ka.shtml). Niissäkin kerrotaan asioista, jotka ovat mahdollisia meille kaikille. Lukijakin voisi tehdä kakaroita. Lukijakin voisi viillellä itseään.Och så vidare.

Hitto. Uutisissakin kerrotaan kamalia tosiasioita.

Seuraava huomauttamisen kohta on niin lähellä, että hävettää - olipa kerran kirjasto. En tiedä, tuleeko se joillekin yllätyksenä, mutta sieltä löytyy muun muassa Bukowskia, Walshia, Welshiä, Vuorista ja muuta pahennusta aiheuttavaa materiaalia seksistä, päihteistä sekä yleisestä sluibailusta karkein sanakääntein.
Miten nämä eroavat blogeista? Fiktiivinen henkilö tai julkaissut kirjailija voi olla jonkun idoli tai esikuva siinä, missä nimettömänä kirjoittava nettikansalainenkin - ehkä jopa helpommin. Keksitystä henkilöstä voi itse keksijä tehdä hohdokkaan, kirjailijasta taas löytää infoa ja jopa kuvia, joten tästä tulee helpommin läheinen kuin anonyymistä päiväkirjan kirjoittajasta. Sitä paitsi blogia voi kirjoittaa kuka tahansa (hey look who's talking!) mutta kirjan julkaisemiseen yleensä tarvitaan jonkin sortin meriittejä.

Miksi sitten Juoppohullun päiväkirjalle saa nauraa ja Trainspotting on klassikko, jota luetutetaan lukiossa (true story, bro), mutta jos "iina" kertoo asiakkaistaan, se on vaarallista?

Mikäli taas prostituution nokipimeän puolen uhri, väkisin vieraaseen maahan myyty alaikäinen esimerkiksi, kirjoittaisi kokemuksistaan, häntä ylistettäisiin rohkeudestaan. Kun kyseessä kuitenkin on tavallinen suomalainen, joka tekee työtä vapaaehtoisesti, ei "huoralla" äkkiä olekaan sananvapautta. Jollekulle saattaa tulla järkytyksenä, että hän on olemassa, saa työstään rahaa eikä ole aivan poskettoman onneton.
Itse asiassa järkytys vaikuttaa olevan suurempi kuin mainittujen ihmisoikeuksia loukkaavien tapauksien paljastuessa. Seksityöläisellähän TÄYTYY olla stigma. Sen täytyy olla uhri tai edes jotenkin kieroutunut. Ja jos ei ole, sen ääneen lausuminen on moraalitonta. Piste.

Pidän tärkeänä sitä, että mainituista ihmiskaupan uhreista ym. uutisoidaan ja heistä edes yritetään huolehtia. Mielestäni on kuitenkin turhaa niputtaa kaikkia seksialalla työskentelijöitä saman otsikon alle - suorastaan vaatia, että he olisivat kaikki samanlaisia. Eivätkö nämä häpeämättömät suomalaisluntut kuitenkin tee palveluksen myös parituksen uhreille? Luulisi alan asiakkaillakin olevan tajua suosia suomalaista työvoimaa, mikä toivottavasti laskee hämäräperäisemmän toiminnan kysyntää ja sitä kautta tarjontaa.

En diggaisi, jos oma hypoteettinen jälkikasvuni seikkailisi tällaisissa blogeissa nuorella iällä, materiaali on kuitenkin paikoitellen provosoivaa ja erittäin seksuaalista. Heidän internetin käytöstään olisin kuitenkin vastuussa minä, huoltaja, eivätkä muut verkossa surffaavat.
Vaikka jokin menisi aivan munilleen, ei voi loputtomiin syyttää sitä, joka antoi mahdollisuuden tai idean. Väkivaltapelit metallimusiikki blah blah blah. Eikö tasapainoisen ihmisen kuitenkin tulisi kyetä kohtaamaan todellisuus menettämättä arvostelukykyään?

On nokerreltava myös, että mielestäni pampamin linkkaama Pupulandian postaus (http://pupulandia.indiedays.com/2011/12/20/sina-et-ole-myytavana/) ei erityisen suorasti liity aiheeseen. Kyseinen merkintä käsittelee alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista ahdistelua, alaikäisten (huom. LAITONTA) seksikauppaa ja siihen suhtautumista - ei aikuisia ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti myyvät ruumistaan. Prostituutioon liittyy mahdollisesti väkivaltaa, turvattomuutta ja ihmiskauppaa, mutta synonyymeja ne eivät ole.

Edelleen ilmeisesti ihmisen oikeus omaan elämäänsä ja varsinkin kehoonsa turvataan parhaiten siten, ettei kerrota hänelle, mitä sillä voi tehdä. Olet parhaiten turvassa, jos et saa valita vapaasti. Mutta jos teet virheen, sinun syysi se ei missään nimessä ole.


"You keep watcing from your picket fence
You keep on talking but it makes no sense
You say we're not responsible, but we are"
(Ana Johnsson: We Are)

Maailman parhaita "introja"

10. “I’m Not From Here” (Live) – James McMurtry & The Heartless Bastards

Intron kesto: 0:30.

Albumilta: “Live in Aught-Tree”. 2003.

Tämän intron pitäisi toimia jonkinlaisena auton kiihdytyksen (ja lähdön) teemamusiikkina. Kappale on muutenkin mitä parhainta ajelumusiikkia!

9. “I’m Goin’ Down” – Bruce Springsteen.

Intron kesto: 0:15.

Albumilta “Born In the USA”. 1984.

Introssa on jotain loputtoman haikeaa ja traagista – ehkä naiviakin – mutta silti taustalta paistaa “vapautuneisuus” ja jopa hymy.

8. “I Can Feel the Fire” (Live) – Faces.

Intron kesto: 0:52.

Albumilta “Five Guys Walk into a Bar…” (cd 1). 1975.

Intro on sinänsä perushyvä “hard rock” build up, mutta vitsinä on majesteettinen riffi joka tulee n. 0:39 kohdalla. Biisi toistaa tätä riffiä, mutta yksinkertaistetummassa muodossa - introssa tuleva ”versio” riffistä voisikin olla vaikea (ja toimimaton) nopeammalla temmolla.

7. “When the Levee Breaks” – Led Zeppelin.

Intron kesto: 1:24.

Albumilta “IV”. 1971.

Mehukkainta antia on ensimmäinen 10 sekuntia, Bonhamin rummut jyrisevät kuin Thorin raivokkaat vasaraniskut. Intro kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – kestää vielä paljon pitemmälle ja mukaan sekoittuvat Pagen slidekitarat ja Plantin huuliharppu – Zeppelinin ”roots hard-bluesrockia” parhaimmillaan!

6. “Joe the Lion” ja “The Man who sold the World” – David Bowie.

Intron kesto: 0:20 ja 0:12.

Albumeilta: “Heroes”. 1975 ja “The Man who sold the World”. 1970.

Robert Fripp’n harmoninen äänivalliriffi on jotenkin “out of place” suhteessa ”loppuosaan” “Joe the Lion” kappaletta – mutta se toimii, tyylikkäästi! Maailman myyneestä miehestä tuskin tarvitsee puhua!

5. ”Time” – Pink Floyd

 Intron kesto: 2:30.

Albumilta “Dark side of the Moon”. 1973.

Tähän kuuluu mukaan myös “kellojen soinnin” jälkeinen osuus, Masonin majesteettinen rumpu(intro)soolo ja Watersin horisontaalisesti dominoiva basso.

4. “Rockets Fall on Rocket Falls” – Godspeed You! Black Emperor.

Intron kesto: 6:52.

Albumilta “Yanqui U.X.O.”. 2002.

On tietenkin hieman vaikeaa tulkita Godspeedin ”kappaleiden” intro-osuuksia, erityisesti juuri ”segmenttien” takia. Mutta ”Rockets Fall on Rocket Falls” kappaleella ”tuntuu” olevan selkeä intro, joka nostaa mieleen rakeisia kuvia valtavista pommikoneista ilmakehän rajamailla, ja tuhansista pommeista tippumassa ja lopulta iskeytymässä maahan. Jos ”ambient” musiikin on tarkoitus rakentaa visuaalista kuvastoa, on tämä ”intro” tyhjentävin esitys tästä. (Täytyy myös huomauttaa, että Godspeedin monimuotoinen musiikki ei jää ”vain” ambientin piiriin).

3. “Sister Ray” (Live) – The Velvet Underground.

Intron kesto: 2:29.

Albumilta “Wild Side of the Street” (bootleg). Boston, “Tea Party”, 15.11.1969.

Tämä on ilmeisesti se legendaarinen versio “Sister Raystä”, joka tekee Velvet Undergroundista oman aikansa “rankimman bändin” – soundinsa puolesta, ehkä sisällönkin. Syy miksi tämä ei ole kakkosena on sen huono laatu (bootleg). Jos tätä pystyisi tykittämään täydellä teholla kajareista ja laatu olisi edes muutaman pykälän verran parempi, lähentelisi se karnevaalisessa sekasortoisuudessa ja psykedeelisen vapaamuotoisessa ilottelussaan Hendrixin taiturointia. Velveteillä on monia muitakin loistavia ”introja”, mutta tämä saattaa yhyttää heidän populaarimusiikin ”muodon” ja ”sisällön” haastamisen (ja tuhoamisen) oivallisesti.

2. “Open up and Bleed” (Live) – Iggy Pop & The Stooges.

Intron kesto: 1:44.

Albumilta “Metallic K.O. 2xcd”. Detroit, Michigan Palace, 6.10.1973.

Heikko bootleg-laatuinen äänitys saa raidassa aikaan majesteettisen pauhun, aivan kuin valtava myrsky pauhaisi jossain lähistöllä. Heroiininkatkuisia hitaita sydämenlyöntejä muistuttavat rummuniskut sekoitettuna ”ylevään” ja yksinkertaiseen melodiaan. Iggy Pop: ”…shes’s up your ass…” (tämä on vastaus juuri äskettäin käytyyn keskusteluun jonkun ”katsojan” kanssa [joka on paikalla naisen kanssa], joka ei ilmeisesti juurikaan arvosta heidän musiikkiaan). Hidas ja valtava pauhu jatkuu hetken, kunnes liian korkealla miksattu huuliharppu iskee kuin ”avaava terä”, jonka jälkeen Iggy jatkaa: "Turn my mike off...Let's give all the people to chance - all people that hate the Stooges chance to clap - Who hate the Stooges out there? “ [taputuksia] “We don't hate you, we don't even care...". Kuten Stoogesista on usein sanottu, näin “raaka” musiikki ei kaipaa parempaa äänenlaatua, sen kuuluu tulla amatöörimäisesti soitettuina paskoista vahvistimista. Enkä tarkoita tässä ”kuulua” mitenkään ”laskelmoidusti” ”hei me tehdään punkbändi, soundin pitää olla tällästä”, vaan Iggy ja kumppanit ovat sellaisia, siinä se. Tämä on se seikka mikä on ollut suurelle osalle ns. muusikoista vaikea asia ymmärtää (kuten myös se, että itsensä viiltely ja huumeiden vetäminen lavalla, ja elämän ja musiikin fuusio eivät ole ”genrejuttuja”, valintoja).

Samainen levy tarjoaa myös lisää ”introhelmiä”, mm. ”Cock in my pocket” kappale alkaa Iggyn rääynnällä: ”This next selection, I’m proud to present, was cowritten by my mother and it’s titled ’I got my cock in my pocket’ – a one, two – fuck you pricks!”. “Head on” kappale saattelee laukkaavan bassoriffin säestyksellä Iggyn antaumuksellista avautumista: "The day I don't see your eyes, is the day I'm gonna die...I need your eyes!...or I'm gonna die...Listen...I think I hear it comin'" jne. “Rich bitch” kappaleeseen en edes viitsi tässä mennä.

1. ”Hey Joe” (Live) - Jimi Hendrix.

Intron kesto: 1:40.

Albumilta Live at Winterland (2 cd). 12.10.1968.

Winterlandin keikan järkyttävä aaltomainen pauhu, joka kuvastaa hyvin sitä sekopäistä mielentilaa, mikä “Joen” on vallannut. Tällä ei toisaalta ole niinkään merkitystä vaan enemmänkin sillä yhdellä ”nuotilla”, jonka Hendrix jättää roikkumaan ”hetkeksi liian pitkään” (n.1:08 kohdalla). Se on ajan pysäyttävä hetki, aivan kuin Hendrix olisi halunnut hetken seurata katsojia, nähdä heidän ilmeensä pitäessään jännitystä yllä - hän on shamaanimainen, taivaan kannelle visuaalisia ääniraitoja loihtiva peto. Tässä yhdessä äänessä, nuotissa, joka roikkuu ilmassa pitkän tovin, on jotain mystistä, ihmisiä yhdistävää laatua - ja muuta, jota vain taide voi kuvata. Ja niin, mitä kovemmin se tulee ulos kajareista sen parempi!

Muita kovia introja:

The Doors - The End
Rolling Stones - Sympathy For The Devil, Street Fighting Man, Honky Tonky Woman, Gimme Shelter
Rory Gallagher - Million Miles Away (Irish Tour versio)
Jimi Hendrix - All Along The Watchtower, Voodo Child (slight return)
Godspeed You! Black Emperor - "Storm"
King Crimson - 21st Century Schizoid Man
Iggy Pop - Lust For Life, The Passenger
Metallica - Orion, Fade To black, Welcome home (sanitarium)
Monks - Blast off!
The Stooges - I Wanna Be Your Dog
Led Zeppelin - Whole Lotta Love, Kashmir
The Who - Baba O'riley
David Bowie - Moonage Daydream
AC/DC - Thunderstruck
Deep Purple - Smoke on the water