Pieni fragmentti vallatonta yhteiskuntaa

Tampereen yliopistolla järjestettiin perjantaina 18.5.2012 seminaari otsikolla Vallaton yhteiskunta ja sen teemana oli tietenkin anarkismi. Itse jaksoin vääntäytyä vain kahteen esitelmään; Antti Salmisen Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa sekä Tere Vadénin Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista (klo 13.00-14.30). Salminen ja Vadén eivät olleet päivän ainoita puhujia, heitä ennen olivat esitelmöineet Aki Lemmetyinen (anarkistisesta syntesismistä) ja Mari Väänänen (anarkistisesta feminismistä). Myöhemmin oli luvassa vielä Mari Kuukkasen (anarkismin politiikat) ja Olli Tammilehdon (anarkismin arkipäiväisyys) esitykset.

Aikataulu näytti olevan asiaankuuluvan anarkistinen, jonka esitelmöijät ja yleisö olivat tajunneet a priori. Myös kesken esitysten luentosalista sisään ja ulos ramppaaminen oli aika kaoottista, muttei juurikaan häirinnyt magneettisia esityksiä. Suurimpana yllätyksenä tuli yleisön runsas määrä, Pinni B-rakennuksen kohtalaisen suuri luentosali 1097 oli lähes täynnä. Toisaalta en tiedä satuinko juuri siihen aaltoon, joka oli tullut seuraamaan jonkinlaista "laajempaa kuuluisuutta" saavuttanutta Vadénia. Hänen uusi kirjansa Heidegger, Žižek ja Vallankumous (Gaudeamus, 2012) on ollut muutamien lehtien otsikoissa ja televisiossakin.

I - Kuilu

Antti Salmisen luento oli jakautunut kahteen osaan, aluksi hän taustoitti esitystään historiallisella katsauksella Gustav Landauerin (1870-1919) ajatteluun. Landauer imi omaan anarkismiinsa juutalaisesta perinteestä ja uskonnollisista käskyistä. Vanhan Testamentin ensimmäinen ja toinen käsky toimivat lähtökohtina, joilla haastettiin poliittista ja valtiollista valtaa. Landauerin politiikan ja spektaakkelin kritiikki eivät kuitenkaan kohdistaneet katsettaan Jumalaan (Landauer oli ateisti). Hänellä ilmeisesti säilyi transsendenssi kokemus, johon hän pyrki skeptisismin ja mystismin kautta, mutta institutionaalinen uskonto oli suljettu pois. Sisäinen kokemus riitti yhteiskunnalliseen "kääntymykseen".

Utopiat olivat tyypillisiä juutalaiselle ajattelulle. Utopia oli tavallaan vastakohta topialle (topos), joka nähtiin vakiintuneena regiiminä tai aikakautena. Utopia oli myös aina tulossa, se oli jotain muuta kuin nämä objektivoituneet ja jämähtäneet topokset. Landauer kuitenkin kääntyi tässä hieman toisaalle, sillä hän näki utopian enemmänkin "ei-haaveellisena" ja ihmisten välisiä suhteita kuvaavana; utopian tullessa tuli myös yhteisöllinen henki. Tämä on lähellä myöhempiä juutalais-saksalaisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Herbert Marcusea ja hänen ajatustaan vallankumouksesta yksilön tietoisuuden kumouksena, jolloin solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä tulee vapaaehtoista, yksilö on itse, oman päätöksen kautta hyväksynyt nämä. Toivotaan ettei tämä ollut liian radikaali kiteytys Marcusen ajatuksista.  Landauerin "kuvainraasto" tapahtui ajattelun tasolla, ei voinut sanoa miltä tuleva näyttää. Tämäkin ajattelu on lähellä Marcusen muotoiluja. 

Landauer haaveili keskiaikaan palaamisesta, jossa häntä luultavasti viehätti ajatus tieteiden yhtenäisyydestä ja lapsenkenkäisestä humanismista, joka ei ollut vielä asettunut näkemään ihmistä "maailman päällä". Mielenkiintoisena huomautuksena Landauer muistettiin vielä 70-luvulla lähinnä Shakespeare-tutkijana.

Tämän historiallisen tasapainottelun jälkeen Salminen siirtyi analysoimaan "anarkismi" käsitettä. Käsite juontaa juurensa kreikkalaiseen käsitteeseen anarkhe, joka tarkoitti "perustattomuutta", "vallattomuutta" ja "herruudettomuutta". Salmisen mukaan juutalais-saksalaisessa traditiossa nämä - siis erityisesti vallattomuus ja herruudettomuus - yhdistyivät. Tässä oli myös ontologinen twisti, tärkeimpänä nimittäjänä oli "pohjaton kokemus" tai "perustattomuus", josta voitiin hakea muutoksen voima. Myös Martin Heidegger ja Mestari Eckhart ovat pyörineet näissä "ei-minkään" pohjattomissa soissa. Landauerilla ei ollut takaavaa jumalaa ja tämä "ei-minkään" kuilu näyttäytyi sinä "pyhänä", johon jumala oli yleensä lokeroitu. Tällä avautuvalla kuilulla ei myöskään ollut poliittista taetta ja jos olisi ollut, ei se olisi anarkistista. Tällainen ajattelu oli mahdollistunut Nietzschen kautta, hänen huomauttaessa, että Jumala oli kuollut. Tällöin vastuu oli siirtynyt ihmiselle itselle, yksilönä, mutta yhteisöllisenä yksilönä, koska kukaan muu ei ollut pelastamassa häntä. Utopia ja kuilu nähtiin alkupisteenä, mutta siitä tavallaan muotoutui myös "turva" johon voitiin vedota: kokemuksen pohjattomuus, ei-mikyys, piti avoinna tulevan poliittisen tilan, jolloin maailman mystifiointi ei pääse sementoitumaan.

II - maailma voi sittenkin olla merkityksellinen

Tere Vadén alusti pitkästi esitystään ja viittasi primitivismi-käsitteen yhteydessä ensimmäiseen puhujaan, jonka takia termi jäi hieman irralliseksi. Tämä alkuosa koostui siis primitivismi ja post-anarkismi termien esittelystä ja niiden kritiikistä. Yleisesti ottaen Vadén huomautti että (periaatteessa molemmissa tapauksissa) annetaan joillekin ihmisen kokemuksen osa-alueille tärkeämpi sisältö kuin toisille. Nämä kokemuksen alueet myös täytetään joillain hierarkkisilla sisällöillä ja tämä toistuu eri tasoilla. Taustalla pyörivän marxismin ongelmaksi hän nosti erityisesti "vieraantumisen" ja sen, että tämä vaatii jotain "josta vieraantua". Tässä nousee kuitenkin ongelmaksi se, että tällaisesta "jostain" ("myytistä") ei ole kokemusta. Post-anarkismi ja postmoderni ajattelu - sekä kapitalismi! - ovat tähdentäneet kaikkea arvottamista ja hierarkkisuutta vastaan, mikä on tavallaan hyvä (ehkä skeptisenä asenteena?). Tässä tulee esille myös paljon "arkipäivän fasismia", jossa ei niin radikaalilta näyttävät asiat ovat kuitenkin alistavia valtarakenteita. Esityksen pääpointtina oli periaatteessa primitivismin ja post-anarkismin vastakkainasettelu.

Primitivismi, Vadénin mukaan, ottaa "vihollisen" propagandan liian vakavasti. Vadén tarkensi tätä symbolismin ja representaation esityksellä. Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että jokin A edustaa B:tä ja tällöin, kuten huomataan, B ei esiinny suoraan. Symbolinen järjestys ei siis ole koskaan niin täydellinen kuin väittää, aina mukana on ei-symbolista, tiedostamatonta, tuntematonta, käsittämätöntä, "turhaa" ja niin edelleen. Yksinkertaisena ajatuksena on siis hävittää A, koska tämä ei koskaan pysty olemaan B. Vadén esitteli "symbolisen kolmijaon" kielestä:

Metsä	Piha	Talo
Kansanrunous (Kalevala), inhimillistä kielikokemusta.	”Kielipelit”, ”meteli”, kielen kyseenalaistaminen, sanojen keksiminen, käytännöllinen kieli.	Itseriittoinen kieli, toimii oikein, syntaktinen. ”Talous”, joka paranee aina kun määritetään täsmällisemmin termit.
Ei ihmisen hallittavissa.	Jossain määrin ihmisen hallittavissa.	Ihmisen hallittavissa koko ajan.

Metsän, pihan ja talon välillä on suhteita joka suuntaan. Vadénin mukaan olisi päästävä irti "talon" kielestä, muttei pelkästään siitä. Post-anarkismi (ja postmodernismi) ovat osoittaneet oivasti, että "kaikki on aina välittynyttä", mutta primitivismi taas näyttää, että on olemassa aina riippuvuussuhteita, ja nämä suhteet ovat "suhteita jotka eivät ole valittavissa".

Talon kielessä termit/sanat on "loppuun asti" vietyjä, ne on otettu täydellisesti haltuun, eikä minkäänlaista ambivalenssia ole: elämä on jähmetetty symboleihin, jotka "kertovat totuuden".