Miksi meitä kusetetaan: referointia ja spekulointia Despentesin jalanjäljissä

Sukupuoliroolit, siinäpä taas yksi kiistakapula, syntipukki ja keppihevonen. Ranttaus alkakoon.

Kannatan vakaasti ajatusta, että sukupuoli ei ole läheskään niin pitkälle biologinen ominaisuus kuin sosiaalinen normi ja opittu kuvio. Homojen adoptio-oikeutta koskevissa keskusteluissa tiuhasti vilisevät pölinät "miehen ja naisen mallista" ovat pelokasta sanahelinää.
Miksi isän tai äidin rooli sellaisena, kuin se länsimaisessa kapitalistiyhteiskunnassa toteutuu, olisi jotenkin upea ja säilytettävä konstruktio? Mitä menetetään, jos lapsi saa valita asemansa ja roolinsa vapaasti, sukupuolestaan riippumatta?

Virginie Despentes esittää kirjassaan "King Kong -tyttö" (Like, 2008) mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miten valtio hyötyy tämänhetkisten sukupuoliroolien ylläpitämisestä ja käyttää niitä kontrollin keinoina. Asiaa käsittelevän luvun nimi on ihastuttavasti "Panenko mä sua perseeseen vai panetko sä mua".

Naisen roolin hyväksyttävä puoli on olla Äiti. (Yllättävää kyllä, en puutu tällä kertaa sen kääntöpuoleen eli Huoraan.) Naisen elämän suurin täyttymys on on saada lapsia. Sen kuuluu olla niin ihanaa, että hinku antaa elämä tekee naiset sokeiksi muun muassa niille tenkkapoille, jotka Despentes luettelee: selviytyminen edellyttää työtä, jota varsinkin naisten on nykyään vaikea saada. Asuntotilanne on epävarma. Koulut natisevat liitoksistaan. Markkinavoimat ja tiedonvälitys mindfakkaavat meitä kaikkia, eritoten haavoittuvimpia eli lapsia. Puhumattakaan siitä, että joskus voisi miettiä omilla aivoillaan, että huvittaako niitä mukuloita oikeasti ruveta pykäämään, uskooko sen olevan hehkutuksen arvoista.

Olla Äiti on kuitenkin yhteiskunnan mielestä niin suuri, kaunis ja ehdottoman tärkeä asia, että lapsia kannattaa tehdä vähän kusisempiinkin oloihin. Äidistä on myös nyky-yhteiskunnassa tullut lastensa tärkeimpiä kasvattajia ja auktoriteetteja: Äidin valta ei ulotu enää imeväisiin ja tyttölapsiin. Äidin tulee tietää, mikä lapsille on parasta, ja Äiti osaa sekä palkita että rangaista lapsiaan, opettaa ja hoivata. Äitiys on valtaa, mutta onneksi Äiti on hyvä ihminen: onhan hän antanut lapsilleen elämän.

Tästä Suuren Äidin roolista valtiokoneisto hyötyy siinä vaiheessa, kun lapset aikuistuvat heitä kasvattaneen Äidin helmoista. Silloin valtio ottaa Äidin roolin: valtio valvoo kansalaista, estää tätä ottamasta tarpeettomia riskejä (kuten tupakoimasta, olemasta ylipainoinen, käyttämästä huumeita jne). "Diktatuurissa kansalainen taantuu vauva-asteelle: hänet kapaloi, ruokkii ja sitoo kehtoon kaikkialla läsnä oleva voima, joka tietää ja hallitsee kaiken ja jolla on häneen kaikki oikeudet hänen omaksi parhaakseen", Despentes kirjoittaa.

Pelkistämällä naisen tehtäväksi lasten synnyttämisen ja kasvattamisen, tuli mitä tuli, yhteiskunta siis koulii kansalaisiaan siihen, että heitä tullaan aina pitämään kurissa ja nuhteessa. Ja äitivaltiota totellakseen sekä hyödyttääkseen on tyttöjen tietenkin kasvettava samaan äitirooliin kuin omat äitinsä heitä aiemmin, ja poikien siihen miesrooliin, joka valtiota hyödyttää eniten.

Tähän miehen rooliin Despentes luettelee kuuluvaksi muun muassa pakotetun rohkeuden, kyvyttömyyden pyytää apua, aggressiivisen habituksen ja väkivallan sietämisen valittamatta. Tällainen Mies, joka kieltää tunteelliset ja intuitiiviset piirteensä täysin, on parasta tykinruokaa: hän menee rintamalle kun käsketään, koska on rohkea, eikä suostu pelkäämään sodassakaan, koska miehillä ei ole tunteita. Eikä hän tunteettomuuttaan tietenkään myöskään sekaannu Äidin rooliin kasvatuksessa.

Ja koska Äitikin on vain valtion lapsi ja hänen omat lapsensa ovat hänen kallein omaisuutensa, hän luovuttaa mielihyvin poikansa sotatantereelle tai muuten uhraa heidät valtion hyväksi.

Despentes puhuu myös siitä, miten valtio pyrkii tekemään ihmisistä itsensä parhaita vartijoita: kansalainen, joka tuntee häpeää tehdessään jotain kiellettyä, on kuuliainen ja hyvä kansalainen.
Häpeä rakennetaan ihmisen sisään paitsi Äidin valvonnalla, hiukan kiertäen myös sukupuoliroolien kautta - meissä jokaisessa on piirteitä, jotka tulee tukahduttaa ollakseen yhteiskunnan hyväksymä biologisen sukupuolensa jäsen. Nainen ei saa olla liian villi eikä mies puolestaan liian tasainen. Siitä lähtien, kun tiedostamme jalkovälimme designin, opimme, että meidän tulee pitää itsemme sen perusteella vedettyjen linjojen sisällä.

Despentesin katsaus sukupuolirooleihin on jokseenkin yksiulotteinen käsitellessään ainoastaan perheen ja valtion suhdetta, mutta pitää maukkaasti paikkansa. Siinäpä näkökulmaa "naisen paikkaa" ja "miehen mallia" miekkanaan heiluttaviin homofoobikoihin: tiedostavatko he lopulta tukevansa ajattelumallia, jonka tavoitteena on turvata, että rintamalla piisaa tarpeen tullen sotilaita listittäviksi?

Kansalaisten kahtiajako sukupuolen perusteella ei ole ainoastaan naurettavaa, eikä loukkaa vain jompaa kumpaa sukupuolta, vaan koko ihmisarvoa. Sen alaisuudessa tehtävänämme on joko totella kuolemaan saakka tai tuottaa lisää tottelijoita.
En tiedä teistä - itseäni ei kiehdo kumpikaan.

Käännös: Remodernistisen elokuvan manifesti

Remodernistisen elokuvan manifesti.

1. Taidemanifestit, huolimatta tekijän hyvistä intentioista, pitäisi ottaa vastaan varoen, johtuen niiden alistumisesta tekijän egolle, tekopyhyydelle ja suoranaiselle tietämättömyydelle sekä tyhmyydelle. Tämä kaiken voi johtaa vuoden 1906 Die Brücke manifestiin, ja se jatkuu läpi historian aina tähän manifestiin saakka.  Manifesteihin onkin terveellistä suhtautua varovaisesti. Kuitenkin tässä ilmaistut ideat ovat esitetty tosissaan ja niiden toivotaan tuovan inspiraatiota ja muutosta muille, kuten myös minulle itselleni.

2. Remodernismi etsii uutta ”henkisyyttä”[1] taiteessa, ja siten remodernistinen elokuva etsii uutta ”henkisyyttä” elokuvan mediumista[2]. Henkinen elokuva ei tarkoita elokuvia Jeesuksesta tai Buddhasta. Henkinen elokuva ei myöskään ole uskonnollista. Se on elokuvan mediumia, joka on keskittynyt ihmiskuntaan; yksinkertaisten totuuksien ymmärtämiseen sekä ihmisyyden hetkiin[3]. Henkinen elokuva kertoo todellakin vain näistä hetkistä.

3. Elokuva mediumina voisi olla yksi täydellisistä luovan ilmaisun metodeista, koska elokuvantekijän on mahdollista veistää[4] kuvaa, ääntä ja ajan tuntua. Elokuvan luovuuden mahdollisuudet ovat kuitenkin suurelta osin hävitetty. Elokuva ei ole maalaus, romaani, näytelmä tai valokuva. Ne säännöt ja metodit, joilla luodaan elokuvaa, eivät voi olla sidoksissa näihin "toisiin luoviin pyrkimyksiin”. Elokuvan EI saa opettaa olevan vain ”tarinankerrontaa”. Tarina on kirjoituksen konventio, eikä sitä pitäisi välttämättä nähdä elokuvanteon konventiona.

4. Japanilaisilla ideoilla wabi-sabi (epätäydellisyyden kauneus) sekä mono no aware (tietoisuus asioiden hetkellisyydestä sekä katkeransuloinen tunne niiden kadotessa) on kyky näyttää olemisen totuus, ja ne tulisi aina huomioida kun tehdään remodernistista elokuvaa.

5. Keinotekoista "täydellisyyden" tunnetta ei pitäisi koskaan sisällyttää remodernistiseen elokuvaan. Virheet tulee hyväksyä ja niihin tulee jopa rohkaista. Remodernistisen elokuvantekijän olisi suositeltavaa käyttää filmiä ja erityisesti Super-8mm ja 16mm, koska tällaiset välineet tuovat mukanaan enemmän riskejä, sekä vaatimuksen jättää asiat ”sattuman varaan” – toisin kuin digitaalinen video. Digitaalinen video on ihmisiä varten, jotka pelkäävät ja ovat haluttomia tekemään virheitä**. Digitaalinen video johtaa tylsään ja steriiliin elokuvaan. Virheet ja epäonnistumiset tekevät työstäsi rehellistä ja humaania.***

6. Filmi, erityisesti Super-8mm filmi, omaa raakuutta ja kykyä vangita ”elämän poeettinen olemus” – tätä video ei ole koskaan pystynyt saavuttamaan.***

7. Intuitio on voimakas työkalu rehellisessä kommunikaatiossa. Intuitiosi kertoo aina, oletko tekemässä jotain rehellistä, joten sen käyttö on avain kaikissa remodernistisen elokuvanteon vaiheissa.

8. Jokainen inhimillisen luovuuden tuote[5] on luonnostaan subjektiivinen, johtuen tekijän uskomuksista, ennakkoasenteista ja tiedosta. Teokset jotka pyrkivät olemaan objektiivisia, tulevat aina olemaan subjektiivisia - ja vieläpä epärehellisellä tavalla. Objektiiviset elokuvat ovat lähtökohtaisesti epärehellisiä. Stanley Kubrick, joka epätoivoisesti ja pateettisesti yritti tehdä objektiivisia elokuvia, sai aikaan vain epärehellisiä ja tylsiä elokuvia.

9. Remodernistinen elokuva on aina subjektiivista, eikä pyri koskaan objektiivisuuteen.

10. Remodernistinen elokuva ei ole Dogme ’95. Meillä ei ole tekopyhää muistilistaa, jota täytyy noudattaa täydellisesti. Tämä manifesti tulisi nähdä vain ideoiden ja vihjeiden kokoelmana, jonka laatijaa saa loukata ja ivata halutessaan.

11. Remodernistisella elokuvantekijällä täytyy aina olla rohkeutta epäonnistua – jopa toivetta siihen – ja löytää epäonnistumisesta rehellisyys, kauneus ja ihmisyys.

12. Remodernistisen elokuvantekijän ei pidä koskaan odottaa kiitosta tai ylistystä, vaan loukkaukset ja kritiikki tulee ottaa tervetulleina. Sinun täytyy kyetä kulkemaan huomaamattomana ja ylenkatsottuna.

13. Remodernistisen elokuvantekijän pitäisi hyväksyä vaikutteensa sekä kopioida näiltä rohkeasti oman itsensä ymmärtämisessä.

14. Remodernistisen elokuvan pitäisi olla riisuttua, minimaalista, lyyristä, punkhenkistä elokuvantekoa, lähellä New Yorkin Lower East Sidella 1970-luvulla syntynyttä No-Wave elokuvaa.

15. Remodernistinen elokuva on nuorille ja niille, jotka ovat vanhempia, mutta joilla on rohkeutta nähdä maailma lapsen silmin.

**Kohdan 5. poikkeuksena ovat Harris Smith ja Peter Rinaldi, mielestäni he ovat ainoita ihmisiä, jotka ovat käyttäneet videota hyödyllisesti ja rehellisesti.

***(Asenne digitaalista videota kohtaan on muuttunut vuoden 2008 jälkeen; mitä tulee formaatteihin, ryhmä katsoo olevansa kaikenkattava.)

Tätä manifestia voidaan muokata ja lisätä tulevaisuudessa ideoiden kehittyessä.

Seuraavana on tutkittavaa materiaalia, jos on kiinnostunut remodernistiseen elokuvaan vaikuttaneista aineksista:

Kunnioitettuja remodernistisia elokuvantekijöitä:

Amos Poe, ja kaikki No-Wave elokuvantekijät

Andrei Tarkovski

Jean Vigo

Kenji Mizoguchi

Maurice Pialat

Yasujiro Ozu

Jean Epstein

Wolf Howard

Billy Childish

Muita vaikuttaneita taiteilijoita/taideryhmiä/ideoita:

Die Brücke

Les Fauves

Stuckismi

The Defastenists

Vincent Van Gogh

Edvard Munch

Mono no aware

Wabi-sabi

Joitain elokuvia, jotka vaikuttivat ja johtivat remodernistiseen elokuvaan:

The Foreigner (1978) - Amos Poe

Peili (Zerkalo, 1975) - Andrei Tarkovski

Andrei Rublev (1966) - Andrei Tarkovski

Nolla käytöksessä (Zéro de conduit, 1933) - Jean Vigo

L’Atalante (1934) - Jean Vigo

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu Monogatari, 1953) - Kenji Mizoguchi

Suzanne ja miehet (A Nos Amours, 1983) - Maurice Pialat

The Fall of the House of Usher (1928) – Jean Epstein

Ensimmäinen matka (Tokyo Monogatari, 1953) - Yasujiro Ozu

Jesse Richards, 27.08.2008.

LÄHTEET & VIITTEET:

Remodernistinen manifesti:

http://jesse-richards.blogspot.com/2008/08/remodernist-film-manifesto.html?zx=2daa3724a9628983

sekä

http://www.redbubble.com/people/jesserichards/journal/2332072-the-remodernist-film-manifesto

Myöhempiä kehittelyjä:

http://www.mungbeing.com/issue_28.html?page=31#2219

---

[1] Spirituality. Kuten Richards jatkaa, ei kyseessä ole uskonnollinen elokuva, mutta termi ”henkisyys” tavallaan säilyttää sellaisen historiallisen vivahteen, jonka voi ”haistaa” ja ”maistaa” ns. remodernistisista teoksista.

[2] Alkuperäinen lause “Therefore, remodernist film seeks a new spirituality in cinema”, jossa nousevat esille sanat film ja cinema. Termit ovat hieman ongelmallisia, sillä ensimmäinen tarkoittaa elokuvaa ja toinen elokuvaa alana. Olen käyttänyt termin cinema tilalla mediumia (tai elokuvan mediumia), tällöin mukana on myös välineellisen puolen lisäksi viittaus alaan - tai laajempaan välineen käyttöön.

[3] Richards käyttää termiä humanity.

[4] To sculpt, joka tulee selkeästi Andrei Tarkovskilta ja hänen käsityksestään ”ajan veistämisestä”. Suomeksi veistäminen kuulostaa hieman kömpelöltä, mutta jos ajattelee asiaa jonkinlaisena ”veistoksellisena muunnoksena” (tai veistämisen tapaisena muuntamisena), voi päästä lähelle alkuperäistä ajatusta.

[5] ”product or result”.