Pieni fragmentti vallatonta yhteiskuntaa

Tampereen yliopistolla järjestettiin perjantaina 18.5.2012 seminaari otsikolla Vallaton yhteiskunta ja sen teemana oli tietenkin anarkismi. Itse jaksoin vääntäytyä vain kahteen esitelmään; Antti Salmisen Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa sekä Tere Vadénin Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista (klo 13.00-14.30). Salminen ja Vadén eivät olleet päivän ainoita puhujia, heitä ennen olivat esitelmöineet Aki Lemmetyinen (anarkistisesta syntesismistä) ja Mari Väänänen (anarkistisesta feminismistä). Myöhemmin oli luvassa vielä Mari Kuukkasen (anarkismin politiikat) ja Olli Tammilehdon (anarkismin arkipäiväisyys) esitykset.

Aikataulu näytti olevan asiaankuuluvan anarkistinen, jonka esitelmöijät ja yleisö olivat tajunneet a priori. Myös kesken esitysten luentosalista sisään ja ulos ramppaaminen oli aika kaoottista, muttei juurikaan häirinnyt magneettisia esityksiä. Suurimpana yllätyksenä tuli yleisön runsas määrä, Pinni B-rakennuksen kohtalaisen suuri luentosali 1097 oli lähes täynnä. Toisaalta en tiedä satuinko juuri siihen aaltoon, joka oli tullut seuraamaan jonkinlaista "laajempaa kuuluisuutta" saavuttanutta Vadénia. Hänen uusi kirjansa Heidegger, Žižek ja Vallankumous (Gaudeamus, 2012) on ollut muutamien lehtien otsikoissa ja televisiossakin.

I - Kuilu

Antti Salmisen luento oli jakautunut kahteen osaan, aluksi hän taustoitti esitystään historiallisella katsauksella Gustav Landauerin (1870-1919) ajatteluun. Landauer imi omaan anarkismiinsa juutalaisesta perinteestä ja uskonnollisista käskyistä. Vanhan Testamentin ensimmäinen ja toinen käsky toimivat lähtökohtina, joilla haastettiin poliittista ja valtiollista valtaa. Landauerin politiikan ja spektaakkelin kritiikki eivät kuitenkaan kohdistaneet katsettaan Jumalaan (Landauer oli ateisti). Hänellä ilmeisesti säilyi transsendenssi kokemus, johon hän pyrki skeptisismin ja mystismin kautta, mutta institutionaalinen uskonto oli suljettu pois. Sisäinen kokemus riitti yhteiskunnalliseen "kääntymykseen".

Utopiat olivat tyypillisiä juutalaiselle ajattelulle. Utopia oli tavallaan vastakohta topialle (topos), joka nähtiin vakiintuneena regiiminä tai aikakautena. Utopia oli myös aina tulossa, se oli jotain muuta kuin nämä objektivoituneet ja jämähtäneet topokset. Landauer kuitenkin kääntyi tässä hieman toisaalle, sillä hän näki utopian enemmänkin "ei-haaveellisena" ja ihmisten välisiä suhteita kuvaavana; utopian tullessa tuli myös yhteisöllinen henki. Tämä on lähellä myöhempiä juutalais-saksalaisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Herbert Marcusea ja hänen ajatustaan vallankumouksesta yksilön tietoisuuden kumouksena, jolloin solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä tulee vapaaehtoista, yksilö on itse, oman päätöksen kautta hyväksynyt nämä. Toivotaan ettei tämä ollut liian radikaali kiteytys Marcusen ajatuksista.  Landauerin "kuvainraasto" tapahtui ajattelun tasolla, ei voinut sanoa miltä tuleva näyttää. Tämäkin ajattelu on lähellä Marcusen muotoiluja. 

Landauer haaveili keskiaikaan palaamisesta, jossa häntä luultavasti viehätti ajatus tieteiden yhtenäisyydestä ja lapsenkenkäisestä humanismista, joka ei ollut vielä asettunut näkemään ihmistä "maailman päällä". Mielenkiintoisena huomautuksena Landauer muistettiin vielä 70-luvulla lähinnä Shakespeare-tutkijana.

Tämän historiallisen tasapainottelun jälkeen Salminen siirtyi analysoimaan "anarkismi" käsitettä. Käsite juontaa juurensa kreikkalaiseen käsitteeseen anarkhe, joka tarkoitti "perustattomuutta", "vallattomuutta" ja "herruudettomuutta". Salmisen mukaan juutalais-saksalaisessa traditiossa nämä - siis erityisesti vallattomuus ja herruudettomuus - yhdistyivät. Tässä oli myös ontologinen twisti, tärkeimpänä nimittäjänä oli "pohjaton kokemus" tai "perustattomuus", josta voitiin hakea muutoksen voima. Myös Martin Heidegger ja Mestari Eckhart ovat pyörineet näissä "ei-minkään" pohjattomissa soissa. Landauerilla ei ollut takaavaa jumalaa ja tämä "ei-minkään" kuilu näyttäytyi sinä "pyhänä", johon jumala oli yleensä lokeroitu. Tällä avautuvalla kuilulla ei myöskään ollut poliittista taetta ja jos olisi ollut, ei se olisi anarkistista. Tällainen ajattelu oli mahdollistunut Nietzschen kautta, hänen huomauttaessa, että Jumala oli kuollut. Tällöin vastuu oli siirtynyt ihmiselle itselle, yksilönä, mutta yhteisöllisenä yksilönä, koska kukaan muu ei ollut pelastamassa häntä. Utopia ja kuilu nähtiin alkupisteenä, mutta siitä tavallaan muotoutui myös "turva" johon voitiin vedota: kokemuksen pohjattomuus, ei-mikyys, piti avoinna tulevan poliittisen tilan, jolloin maailman mystifiointi ei pääse sementoitumaan.

II - maailma voi sittenkin olla merkityksellinen

Tere Vadén alusti pitkästi esitystään ja viittasi primitivismi-käsitteen yhteydessä ensimmäiseen puhujaan, jonka takia termi jäi hieman irralliseksi. Tämä alkuosa koostui siis primitivismi ja post-anarkismi termien esittelystä ja niiden kritiikistä. Yleisesti ottaen Vadén huomautti että (periaatteessa molemmissa tapauksissa) annetaan joillekin ihmisen kokemuksen osa-alueille tärkeämpi sisältö kuin toisille. Nämä kokemuksen alueet myös täytetään joillain hierarkkisilla sisällöillä ja tämä toistuu eri tasoilla. Taustalla pyörivän marxismin ongelmaksi hän nosti erityisesti "vieraantumisen" ja sen, että tämä vaatii jotain "josta vieraantua". Tässä nousee kuitenkin ongelmaksi se, että tällaisesta "jostain" ("myytistä") ei ole kokemusta. Post-anarkismi ja postmoderni ajattelu - sekä kapitalismi! - ovat tähdentäneet kaikkea arvottamista ja hierarkkisuutta vastaan, mikä on tavallaan hyvä (ehkä skeptisenä asenteena?). Tässä tulee esille myös paljon "arkipäivän fasismia", jossa ei niin radikaalilta näyttävät asiat ovat kuitenkin alistavia valtarakenteita. Esityksen pääpointtina oli periaatteessa primitivismin ja post-anarkismin vastakkainasettelu.

Primitivismi, Vadénin mukaan, ottaa "vihollisen" propagandan liian vakavasti. Vadén tarkensi tätä symbolismin ja representaation esityksellä. Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että jokin A edustaa B:tä ja tällöin, kuten huomataan, B ei esiinny suoraan. Symbolinen järjestys ei siis ole koskaan niin täydellinen kuin väittää, aina mukana on ei-symbolista, tiedostamatonta, tuntematonta, käsittämätöntä, "turhaa" ja niin edelleen. Yksinkertaisena ajatuksena on siis hävittää A, koska tämä ei koskaan pysty olemaan B. Vadén esitteli "symbolisen kolmijaon" kielestä:

Metsä	Piha	Talo
Kansanrunous (Kalevala), inhimillistä kielikokemusta.	”Kielipelit”, ”meteli”, kielen kyseenalaistaminen, sanojen keksiminen, käytännöllinen kieli.	Itseriittoinen kieli, toimii oikein, syntaktinen. ”Talous”, joka paranee aina kun määritetään täsmällisemmin termit.
Ei ihmisen hallittavissa.	Jossain määrin ihmisen hallittavissa.	Ihmisen hallittavissa koko ajan.

Metsän, pihan ja talon välillä on suhteita joka suuntaan. Vadénin mukaan olisi päästävä irti "talon" kielestä, muttei pelkästään siitä. Post-anarkismi (ja postmodernismi) ovat osoittaneet oivasti, että "kaikki on aina välittynyttä", mutta primitivismi taas näyttää, että on olemassa aina riippuvuussuhteita, ja nämä suhteet ovat "suhteita jotka eivät ole valittavissa".

Talon kielessä termit/sanat on "loppuun asti" vietyjä, ne on otettu täydellisesti haltuun, eikä minkäänlaista ambivalenssia ole: elämä on jähmetetty symboleihin, jotka "kertovat totuuden".

Lost, not missing

Matkalla jonnekin tai sieltä pois
katosin katukivien väliin
kaiken muun luo
mikä on unohdettu roskaksi

Unohduin kuuntelemaan askelia
ja kävelin itseni eksyksiin
niin henkihieveriin
että suunnat sumenivat silmissäni

En hukannut mitään
jotenkin kaikki vain katosi
haihtui katupölyksi
ja vieraiksi kasvoiksi

Enkä ole unohtanut mitään
asiat vain muuttuvat
jäävät kivitalojen varjoon
ja autojen alle

Ehkä en ole edes eksynyt
en vain tiedä
miten löydän pois
tai mihin toivon pääseväni 

(Jimir, huhtik. 2012)

Inhottavia ihmisiä

Jos olet aina halunnut töihin armeijaan, mutta et kykene vastaanottamaan käskyjä, meillä on sinulle unelma-ammatti. Opiskele liikunnanopettajaksi!
Liikunnanopettajana pääset heti itse komentajan osaan eikä jääräpäisestä suunsoitostasi ole haittaa, vaan päinvastoin! Kukapa ei haluaisi laittaa toisia hikoilemaan samalla, kun itse istuu viileänä sivussa?
Opiskelu koostuu tiiviistä teoriaopinnoista sekä ongelmanuorten parissa suoritetuista harjoitteluista, jotka saavat lapsivihasi ja sadismisi puhkeamaan kukkaan tavalla, jota ei voi luokkahuoneessa opetella. Töihin päästyäsi suoritat tärkeää yhteiskunnallista tehtävää alentamalla oppilaiden itsetuntoa ja todistusten keskiarvoa!
Oppilaitokseemme päästäksesi et tarvitse korkeaa älliä, hyvää kuntoa tai edes tavallisia sosiaalisia taitoja, sillä opiskelijat valitaan huutoäänestyksellä. Pidämme arvossa myös pakkomielteisyyttä ja täydellistä empatiakyvyttömyyttä.

---------------------------------

Oletko pikkuasioista nipottaja? Jaksatko yhä uudestaan mennä hysteeriseen tilaan muiden arkipäiväisistä tekemisistä? Onko raha sinulle moraalia ja määrä laatua tärkeämpää?
Hyvä! Meillä Seiska-lehdessä on töitä juuri sinulle! Haemme uusia ihmisiä, joilla on pokkaa tituleerata itseään toimittajiksi ilman mitään meriittejä. Koulutusta tai kokemusta alalta ei tarvita, mutta aikaisemmin saadut lähestymiskiellot luetaan eduksi.
Seiskan toimittajana pääset ikään kuin roskakuskiksi, jonka ei tarvitse hyödyttää yhteiskuntaa millään tavalla! Sitkeimmät ja hävyttömimmät voivat edetä tässä duunissa kolmen rivin katureportaaseista luovuutta vaativiin tehtäviin, kuten puhekuplien keksimiseen ja suttuisten kamerakännykkäkuvien tulkitsemiseen!
Ota siis pian yhteys meihin ja pääse tunkiolle kukkojen sekaan!

---------------------------------

Tampereen sosiaalitoimi hakee uusia etuuskäsittelijöitä toimeentulotuen yksikköön. Jos olet byrokratiaa ja räjähtäviä postilaatikoita pelkäämätön hiekkaperse, ota yhteyttä! Meiltä saat pitkäaikaisen työpaikan, jossa ei pidetä turhaa kiirettä.
Edellytämme hakijalta laskutaidottomuutta, empatiakyvyttömyyttä, pelotonta luovuutta lain soveltamisessa, vahvaa vihaa köyhiä kohtaan sekä haluttomuutta palvella yhtään penteleen asiakasta. Oman taloutesi tulee olla kunnossa kolme sukupolvea taaksepäin, ja sinun tulee vilpittömästi epäillä toisten rehellisyyttä kaikissa tilanteissa (mahdolliset lääkärintodistukset harhaluuloisuudesta liitettävä hakemukseen).
Parhailla työntekijöillä on mahdollisuus myös bonusjärjestelmään, jossa jokainen rahvaalta eväämäsi euro näkyy omassa tilipussissasi.
Tulosta hakemus netistä ja toimita se liitteineen kuun loppuun mennessä, niin saat ensi vuonna perään soittaessasi tietää, missä vaiheessa käsittely on ja vastaako kukaan puhelimeen!

Käännös: Remodernistisen elokuvan manifesti

Remodernistisen elokuvan manifesti.

1. Taidemanifestit, huolimatta tekijän hyvistä intentioista, pitäisi ottaa vastaan varoen, johtuen niiden alistumisesta tekijän egolle, tekopyhyydelle ja suoranaiselle tietämättömyydelle sekä tyhmyydelle. Tämä kaiken voi johtaa vuoden 1906 Die Brücke manifestiin, ja se jatkuu läpi historian aina tähän manifestiin saakka.  Manifesteihin onkin terveellistä suhtautua varovaisesti. Kuitenkin tässä ilmaistut ideat ovat esitetty tosissaan ja niiden toivotaan tuovan inspiraatiota ja muutosta muille, kuten myös minulle itselleni.

2. Remodernismi etsii uutta ”henkisyyttä”[1] taiteessa, ja siten remodernistinen elokuva etsii uutta ”henkisyyttä” elokuvan mediumista[2]. Henkinen elokuva ei tarkoita elokuvia Jeesuksesta tai Buddhasta. Henkinen elokuva ei myöskään ole uskonnollista. Se on elokuvan mediumia, joka on keskittynyt ihmiskuntaan; yksinkertaisten totuuksien ymmärtämiseen sekä ihmisyyden hetkiin[3]. Henkinen elokuva kertoo todellakin vain näistä hetkistä.

3. Elokuva mediumina voisi olla yksi täydellisistä luovan ilmaisun metodeista, koska elokuvantekijän on mahdollista veistää[4] kuvaa, ääntä ja ajan tuntua. Elokuvan luovuuden mahdollisuudet ovat kuitenkin suurelta osin hävitetty. Elokuva ei ole maalaus, romaani, näytelmä tai valokuva. Ne säännöt ja metodit, joilla luodaan elokuvaa, eivät voi olla sidoksissa näihin "toisiin luoviin pyrkimyksiin”. Elokuvan EI saa opettaa olevan vain ”tarinankerrontaa”. Tarina on kirjoituksen konventio, eikä sitä pitäisi välttämättä nähdä elokuvanteon konventiona.

4. Japanilaisilla ideoilla wabi-sabi (epätäydellisyyden kauneus) sekä mono no aware (tietoisuus asioiden hetkellisyydestä sekä katkeransuloinen tunne niiden kadotessa) on kyky näyttää olemisen totuus, ja ne tulisi aina huomioida kun tehdään remodernistista elokuvaa.

5. Keinotekoista "täydellisyyden" tunnetta ei pitäisi koskaan sisällyttää remodernistiseen elokuvaan. Virheet tulee hyväksyä ja niihin tulee jopa rohkaista. Remodernistisen elokuvantekijän olisi suositeltavaa käyttää filmiä ja erityisesti Super-8mm ja 16mm, koska tällaiset välineet tuovat mukanaan enemmän riskejä, sekä vaatimuksen jättää asiat ”sattuman varaan” – toisin kuin digitaalinen video. Digitaalinen video on ihmisiä varten, jotka pelkäävät ja ovat haluttomia tekemään virheitä**. Digitaalinen video johtaa tylsään ja steriiliin elokuvaan. Virheet ja epäonnistumiset tekevät työstäsi rehellistä ja humaania.***

6. Filmi, erityisesti Super-8mm filmi, omaa raakuutta ja kykyä vangita ”elämän poeettinen olemus” – tätä video ei ole koskaan pystynyt saavuttamaan.***

7. Intuitio on voimakas työkalu rehellisessä kommunikaatiossa. Intuitiosi kertoo aina, oletko tekemässä jotain rehellistä, joten sen käyttö on avain kaikissa remodernistisen elokuvanteon vaiheissa.

8. Jokainen inhimillisen luovuuden tuote[5] on luonnostaan subjektiivinen, johtuen tekijän uskomuksista, ennakkoasenteista ja tiedosta. Teokset jotka pyrkivät olemaan objektiivisia, tulevat aina olemaan subjektiivisia - ja vieläpä epärehellisellä tavalla. Objektiiviset elokuvat ovat lähtökohtaisesti epärehellisiä. Stanley Kubrick, joka epätoivoisesti ja pateettisesti yritti tehdä objektiivisia elokuvia, sai aikaan vain epärehellisiä ja tylsiä elokuvia.

9. Remodernistinen elokuva on aina subjektiivista, eikä pyri koskaan objektiivisuuteen.

10. Remodernistinen elokuva ei ole Dogme ’95. Meillä ei ole tekopyhää muistilistaa, jota täytyy noudattaa täydellisesti. Tämä manifesti tulisi nähdä vain ideoiden ja vihjeiden kokoelmana, jonka laatijaa saa loukata ja ivata halutessaan.

11. Remodernistisella elokuvantekijällä täytyy aina olla rohkeutta epäonnistua – jopa toivetta siihen – ja löytää epäonnistumisesta rehellisyys, kauneus ja ihmisyys.

12. Remodernistisen elokuvantekijän ei pidä koskaan odottaa kiitosta tai ylistystä, vaan loukkaukset ja kritiikki tulee ottaa tervetulleina. Sinun täytyy kyetä kulkemaan huomaamattomana ja ylenkatsottuna.

13. Remodernistisen elokuvantekijän pitäisi hyväksyä vaikutteensa sekä kopioida näiltä rohkeasti oman itsensä ymmärtämisessä.

14. Remodernistisen elokuvan pitäisi olla riisuttua, minimaalista, lyyristä, punkhenkistä elokuvantekoa, lähellä New Yorkin Lower East Sidella 1970-luvulla syntynyttä No-Wave elokuvaa.

15. Remodernistinen elokuva on nuorille ja niille, jotka ovat vanhempia, mutta joilla on rohkeutta nähdä maailma lapsen silmin.

**Kohdan 5. poikkeuksena ovat Harris Smith ja Peter Rinaldi, mielestäni he ovat ainoita ihmisiä, jotka ovat käyttäneet videota hyödyllisesti ja rehellisesti.

***(Asenne digitaalista videota kohtaan on muuttunut vuoden 2008 jälkeen; mitä tulee formaatteihin, ryhmä katsoo olevansa kaikenkattava.)

Tätä manifestia voidaan muokata ja lisätä tulevaisuudessa ideoiden kehittyessä.

Seuraavana on tutkittavaa materiaalia, jos on kiinnostunut remodernistiseen elokuvaan vaikuttaneista aineksista:

Kunnioitettuja remodernistisia elokuvantekijöitä:

Amos Poe, ja kaikki No-Wave elokuvantekijät

Andrei Tarkovski

Jean Vigo

Kenji Mizoguchi

Maurice Pialat

Yasujiro Ozu

Jean Epstein

Wolf Howard

Billy Childish

Muita vaikuttaneita taiteilijoita/taideryhmiä/ideoita:

Die Brücke

Les Fauves

Stuckismi

The Defastenists

Vincent Van Gogh

Edvard Munch

Mono no aware

Wabi-sabi

Joitain elokuvia, jotka vaikuttivat ja johtivat remodernistiseen elokuvaan:

The Foreigner (1978) - Amos Poe

Peili (Zerkalo, 1975) - Andrei Tarkovski

Andrei Rublev (1966) - Andrei Tarkovski

Nolla käytöksessä (Zéro de conduit, 1933) - Jean Vigo

L’Atalante (1934) - Jean Vigo

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (Ugetsu Monogatari, 1953) - Kenji Mizoguchi

Suzanne ja miehet (A Nos Amours, 1983) - Maurice Pialat

The Fall of the House of Usher (1928) – Jean Epstein

Ensimmäinen matka (Tokyo Monogatari, 1953) - Yasujiro Ozu

Jesse Richards, 27.08.2008.

LÄHTEET & VIITTEET:

Remodernistinen manifesti:

http://jesse-richards.blogspot.com/2008/08/remodernist-film-manifesto.html?zx=2daa3724a9628983

sekä

http://www.redbubble.com/people/jesserichards/journal/2332072-the-remodernist-film-manifesto

Myöhempiä kehittelyjä:

http://www.mungbeing.com/issue_28.html?page=31#2219

---

[1] Spirituality. Kuten Richards jatkaa, ei kyseessä ole uskonnollinen elokuva, mutta termi ”henkisyys” tavallaan säilyttää sellaisen historiallisen vivahteen, jonka voi ”haistaa” ja ”maistaa” ns. remodernistisista teoksista.

[2] Alkuperäinen lause “Therefore, remodernist film seeks a new spirituality in cinema”, jossa nousevat esille sanat film ja cinema. Termit ovat hieman ongelmallisia, sillä ensimmäinen tarkoittaa elokuvaa ja toinen elokuvaa alana. Olen käyttänyt termin cinema tilalla mediumia (tai elokuvan mediumia), tällöin mukana on myös välineellisen puolen lisäksi viittaus alaan - tai laajempaan välineen käyttöön.

[3] Richards käyttää termiä humanity.

[4] To sculpt, joka tulee selkeästi Andrei Tarkovskilta ja hänen käsityksestään ”ajan veistämisestä”. Suomeksi veistäminen kuulostaa hieman kömpelöltä, mutta jos ajattelee asiaa jonkinlaisena ”veistoksellisena muunnoksena” (tai veistämisen tapaisena muuntamisena), voi päästä lähelle alkuperäistä ajatusta.

[5] ”product or result”.

Tieto lisää...DEAL WITH IT

Huora-aiheella jatketaan. Lienee lähellä sydäntäni, tai sitten jotain muuta ruumiinosaa. Ellei ole likaista sattumaa.

Kelluessani blogosfäärissä luin ensin "Naapurintyttöä naidaan" -blogia (naapurintyttoanaidaan.blogspot.com/) ja sitä kautta uiskentelin itselleni entuudestaan tuntemattomaan "Pahaa puhetta" -nimeä kantavaan blogiin, tai tarkalleen ottaen yhteen sen postaukseen: http://www.pahaapuhetta.blogspot.com/2011/12/ei-vittu-mika-huora.html

Kirjoittaja käsittelee tässä ns. huorablogien moraalisuutta. Tuntuu olevan sitä mieltä, että prostituoidut eivät saisi pitää blogia, tai ainakaan heidän kirjoitustensa ei tulisi olla niin helposti luettavissa ja keveitä. Jonkin verran puhetta on myös bloggarien vastuusta mahdollisina esikuvina.

Eniten nimimerkkiä pampam kuitenkin tuntuu pelottavan se, että prostituutiosta lukeminen saa muutkin, mahdollisesti nuoret/alaikäiset/arvostelukyvyttömät miettimään, että hei, sehän on mahdollista. Työväline löytyy meistä jokaiselta. Siitä saa rahaa.

Itse kuitenkin kieltäisin tällä nojalla myös esimerkiksi teiniäitien blogit, nuorten mielenterveysongelmaisten blogit, Johanna Tukiaisen blogin ja niin edespäin. Jos lähdetään ns. iltalehtilinjalle, voisi myös tyyliblogit kieltää, koska ne kannustavat ulkonäkökeskeisyyteen (viitaten tähän skandaaliuutisoinnin helmeen: http://www.iltalehti.fi/kauneus/2012040415417775_ka.shtml). Niissäkin kerrotaan asioista, jotka ovat mahdollisia meille kaikille. Lukijakin voisi tehdä kakaroita. Lukijakin voisi viillellä itseään.Och så vidare.

Hitto. Uutisissakin kerrotaan kamalia tosiasioita.

Seuraava huomauttamisen kohta on niin lähellä, että hävettää - olipa kerran kirjasto. En tiedä, tuleeko se joillekin yllätyksenä, mutta sieltä löytyy muun muassa Bukowskia, Walshia, Welshiä, Vuorista ja muuta pahennusta aiheuttavaa materiaalia seksistä, päihteistä sekä yleisestä sluibailusta karkein sanakääntein.
Miten nämä eroavat blogeista? Fiktiivinen henkilö tai julkaissut kirjailija voi olla jonkun idoli tai esikuva siinä, missä nimettömänä kirjoittava nettikansalainenkin - ehkä jopa helpommin. Keksitystä henkilöstä voi itse keksijä tehdä hohdokkaan, kirjailijasta taas löytää infoa ja jopa kuvia, joten tästä tulee helpommin läheinen kuin anonyymistä päiväkirjan kirjoittajasta. Sitä paitsi blogia voi kirjoittaa kuka tahansa (hey look who's talking!) mutta kirjan julkaisemiseen yleensä tarvitaan jonkin sortin meriittejä.

Miksi sitten Juoppohullun päiväkirjalle saa nauraa ja Trainspotting on klassikko, jota luetutetaan lukiossa (true story, bro), mutta jos "iina" kertoo asiakkaistaan, se on vaarallista?

Mikäli taas prostituution nokipimeän puolen uhri, väkisin vieraaseen maahan myyty alaikäinen esimerkiksi, kirjoittaisi kokemuksistaan, häntä ylistettäisiin rohkeudestaan. Kun kyseessä kuitenkin on tavallinen suomalainen, joka tekee työtä vapaaehtoisesti, ei "huoralla" äkkiä olekaan sananvapautta. Jollekulle saattaa tulla järkytyksenä, että hän on olemassa, saa työstään rahaa eikä ole aivan poskettoman onneton.
Itse asiassa järkytys vaikuttaa olevan suurempi kuin mainittujen ihmisoikeuksia loukkaavien tapauksien paljastuessa. Seksityöläisellähän TÄYTYY olla stigma. Sen täytyy olla uhri tai edes jotenkin kieroutunut. Ja jos ei ole, sen ääneen lausuminen on moraalitonta. Piste.

Pidän tärkeänä sitä, että mainituista ihmiskaupan uhreista ym. uutisoidaan ja heistä edes yritetään huolehtia. Mielestäni on kuitenkin turhaa niputtaa kaikkia seksialalla työskentelijöitä saman otsikon alle - suorastaan vaatia, että he olisivat kaikki samanlaisia. Eivätkö nämä häpeämättömät suomalaisluntut kuitenkin tee palveluksen myös parituksen uhreille? Luulisi alan asiakkaillakin olevan tajua suosia suomalaista työvoimaa, mikä toivottavasti laskee hämäräperäisemmän toiminnan kysyntää ja sitä kautta tarjontaa.

En diggaisi, jos oma hypoteettinen jälkikasvuni seikkailisi tällaisissa blogeissa nuorella iällä, materiaali on kuitenkin paikoitellen provosoivaa ja erittäin seksuaalista. Heidän internetin käytöstään olisin kuitenkin vastuussa minä, huoltaja, eivätkä muut verkossa surffaavat.
Vaikka jokin menisi aivan munilleen, ei voi loputtomiin syyttää sitä, joka antoi mahdollisuuden tai idean. Väkivaltapelit metallimusiikki blah blah blah. Eikö tasapainoisen ihmisen kuitenkin tulisi kyetä kohtaamaan todellisuus menettämättä arvostelukykyään?

On nokerreltava myös, että mielestäni pampamin linkkaama Pupulandian postaus (http://pupulandia.indiedays.com/2011/12/20/sina-et-ole-myytavana/) ei erityisen suorasti liity aiheeseen. Kyseinen merkintä käsittelee alaikäisiin kohdistuvaa seksuaalista ahdistelua, alaikäisten (huom. LAITONTA) seksikauppaa ja siihen suhtautumista - ei aikuisia ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti myyvät ruumistaan. Prostituutioon liittyy mahdollisesti väkivaltaa, turvattomuutta ja ihmiskauppaa, mutta synonyymeja ne eivät ole.

Edelleen ilmeisesti ihmisen oikeus omaan elämäänsä ja varsinkin kehoonsa turvataan parhaiten siten, ettei kerrota hänelle, mitä sillä voi tehdä. Olet parhaiten turvassa, jos et saa valita vapaasti. Mutta jos teet virheen, sinun syysi se ei missään nimessä ole.


"You keep watcing from your picket fence
You keep on talking but it makes no sense
You say we're not responsible, but we are"
(Ana Johnsson: We Are)

Maailman parhaita "introja"

10. “I’m Not From Here” (Live) – James McMurtry & The Heartless Bastards

Intron kesto: 0:30.

Albumilta: “Live in Aught-Tree”. 2003.

Tämän intron pitäisi toimia jonkinlaisena auton kiihdytyksen (ja lähdön) teemamusiikkina. Kappale on muutenkin mitä parhainta ajelumusiikkia!

9. “I’m Goin’ Down” – Bruce Springsteen.

Intron kesto: 0:15.

Albumilta “Born In the USA”. 1984.

Introssa on jotain loputtoman haikeaa ja traagista – ehkä naiviakin – mutta silti taustalta paistaa “vapautuneisuus” ja jopa hymy.

8. “I Can Feel the Fire” (Live) – Faces.

Intron kesto: 0:52.

Albumilta “Five Guys Walk into a Bar…” (cd 1). 1975.

Intro on sinänsä perushyvä “hard rock” build up, mutta vitsinä on majesteettinen riffi joka tulee n. 0:39 kohdalla. Biisi toistaa tätä riffiä, mutta yksinkertaistetummassa muodossa - introssa tuleva ”versio” riffistä voisikin olla vaikea (ja toimimaton) nopeammalla temmolla.

7. “When the Levee Breaks” – Led Zeppelin.

Intron kesto: 1:24.

Albumilta “IV”. 1971.

Mehukkainta antia on ensimmäinen 10 sekuntia, Bonhamin rummut jyrisevät kuin Thorin raivokkaat vasaraniskut. Intro kuitenkin – ainakin omasta mielestäni – kestää vielä paljon pitemmälle ja mukaan sekoittuvat Pagen slidekitarat ja Plantin huuliharppu – Zeppelinin ”roots hard-bluesrockia” parhaimmillaan!

6. “Joe the Lion” ja “The Man who sold the World” – David Bowie.

Intron kesto: 0:20 ja 0:12.

Albumeilta: “Heroes”. 1975 ja “The Man who sold the World”. 1970.

Robert Fripp’n harmoninen äänivalliriffi on jotenkin “out of place” suhteessa ”loppuosaan” “Joe the Lion” kappaletta – mutta se toimii, tyylikkäästi! Maailman myyneestä miehestä tuskin tarvitsee puhua!

5. ”Time” – Pink Floyd

 Intron kesto: 2:30.

Albumilta “Dark side of the Moon”. 1973.

Tähän kuuluu mukaan myös “kellojen soinnin” jälkeinen osuus, Masonin majesteettinen rumpu(intro)soolo ja Watersin horisontaalisesti dominoiva basso.

4. “Rockets Fall on Rocket Falls” – Godspeed You! Black Emperor.

Intron kesto: 6:52.

Albumilta “Yanqui U.X.O.”. 2002.

On tietenkin hieman vaikeaa tulkita Godspeedin ”kappaleiden” intro-osuuksia, erityisesti juuri ”segmenttien” takia. Mutta ”Rockets Fall on Rocket Falls” kappaleella ”tuntuu” olevan selkeä intro, joka nostaa mieleen rakeisia kuvia valtavista pommikoneista ilmakehän rajamailla, ja tuhansista pommeista tippumassa ja lopulta iskeytymässä maahan. Jos ”ambient” musiikin on tarkoitus rakentaa visuaalista kuvastoa, on tämä ”intro” tyhjentävin esitys tästä. (Täytyy myös huomauttaa, että Godspeedin monimuotoinen musiikki ei jää ”vain” ambientin piiriin).

3. “Sister Ray” (Live) – The Velvet Underground.

Intron kesto: 2:29.

Albumilta “Wild Side of the Street” (bootleg). Boston, “Tea Party”, 15.11.1969.

Tämä on ilmeisesti se legendaarinen versio “Sister Raystä”, joka tekee Velvet Undergroundista oman aikansa “rankimman bändin” – soundinsa puolesta, ehkä sisällönkin. Syy miksi tämä ei ole kakkosena on sen huono laatu (bootleg). Jos tätä pystyisi tykittämään täydellä teholla kajareista ja laatu olisi edes muutaman pykälän verran parempi, lähentelisi se karnevaalisessa sekasortoisuudessa ja psykedeelisen vapaamuotoisessa ilottelussaan Hendrixin taiturointia. Velveteillä on monia muitakin loistavia ”introja”, mutta tämä saattaa yhyttää heidän populaarimusiikin ”muodon” ja ”sisällön” haastamisen (ja tuhoamisen) oivallisesti.

2. “Open up and Bleed” (Live) – Iggy Pop & The Stooges.

Intron kesto: 1:44.

Albumilta “Metallic K.O. 2xcd”. Detroit, Michigan Palace, 6.10.1973.

Heikko bootleg-laatuinen äänitys saa raidassa aikaan majesteettisen pauhun, aivan kuin valtava myrsky pauhaisi jossain lähistöllä. Heroiininkatkuisia hitaita sydämenlyöntejä muistuttavat rummuniskut sekoitettuna ”ylevään” ja yksinkertaiseen melodiaan. Iggy Pop: ”…shes’s up your ass…” (tämä on vastaus juuri äskettäin käytyyn keskusteluun jonkun ”katsojan” kanssa [joka on paikalla naisen kanssa], joka ei ilmeisesti juurikaan arvosta heidän musiikkiaan). Hidas ja valtava pauhu jatkuu hetken, kunnes liian korkealla miksattu huuliharppu iskee kuin ”avaava terä”, jonka jälkeen Iggy jatkaa: "Turn my mike off...Let's give all the people to chance - all people that hate the Stooges chance to clap - Who hate the Stooges out there? “ [taputuksia] “We don't hate you, we don't even care...". Kuten Stoogesista on usein sanottu, näin “raaka” musiikki ei kaipaa parempaa äänenlaatua, sen kuuluu tulla amatöörimäisesti soitettuina paskoista vahvistimista. Enkä tarkoita tässä ”kuulua” mitenkään ”laskelmoidusti” ”hei me tehdään punkbändi, soundin pitää olla tällästä”, vaan Iggy ja kumppanit ovat sellaisia, siinä se. Tämä on se seikka mikä on ollut suurelle osalle ns. muusikoista vaikea asia ymmärtää (kuten myös se, että itsensä viiltely ja huumeiden vetäminen lavalla, ja elämän ja musiikin fuusio eivät ole ”genrejuttuja”, valintoja).

Samainen levy tarjoaa myös lisää ”introhelmiä”, mm. ”Cock in my pocket” kappale alkaa Iggyn rääynnällä: ”This next selection, I’m proud to present, was cowritten by my mother and it’s titled ’I got my cock in my pocket’ – a one, two – fuck you pricks!”. “Head on” kappale saattelee laukkaavan bassoriffin säestyksellä Iggyn antaumuksellista avautumista: "The day I don't see your eyes, is the day I'm gonna die...I need your eyes!...or I'm gonna die...Listen...I think I hear it comin'" jne. “Rich bitch” kappaleeseen en edes viitsi tässä mennä.

1. ”Hey Joe” (Live) - Jimi Hendrix.

Intron kesto: 1:40.

Albumilta Live at Winterland (2 cd). 12.10.1968.

Winterlandin keikan järkyttävä aaltomainen pauhu, joka kuvastaa hyvin sitä sekopäistä mielentilaa, mikä “Joen” on vallannut. Tällä ei toisaalta ole niinkään merkitystä vaan enemmänkin sillä yhdellä ”nuotilla”, jonka Hendrix jättää roikkumaan ”hetkeksi liian pitkään” (n.1:08 kohdalla). Se on ajan pysäyttävä hetki, aivan kuin Hendrix olisi halunnut hetken seurata katsojia, nähdä heidän ilmeensä pitäessään jännitystä yllä - hän on shamaanimainen, taivaan kannelle visuaalisia ääniraitoja loihtiva peto. Tässä yhdessä äänessä, nuotissa, joka roikkuu ilmassa pitkän tovin, on jotain mystistä, ihmisiä yhdistävää laatua - ja muuta, jota vain taide voi kuvata. Ja niin, mitä kovemmin se tulee ulos kajareista sen parempi!

Muita kovia introja:

The Doors - The End
Rolling Stones - Sympathy For The Devil, Street Fighting Man, Honky Tonky Woman, Gimme Shelter
Rory Gallagher - Million Miles Away (Irish Tour versio)
Jimi Hendrix - All Along The Watchtower, Voodo Child (slight return)
Godspeed You! Black Emperor - "Storm"
King Crimson - 21st Century Schizoid Man
Iggy Pop - Lust For Life, The Passenger
Metallica - Orion, Fade To black, Welcome home (sanitarium)
Monks - Blast off!
The Stooges - I Wanna Be Your Dog
Led Zeppelin - Whole Lotta Love, Kashmir
The Who - Baba O'riley
David Bowie - Moonage Daydream
AC/DC - Thunderstruck
Deep Purple - Smoke on the water

"Maailma minussa, minä maailmassa"

Peanuts (18.9. 1956 & 16.11. 1957, Charles Schulz): Pig-Penin analyyttisen ja mannermaisen filosofiaperinteen vastakkainasettelu!

Paul Kleen käsitys maailmassa-olemisesta.

Kleen maalauksessa (kts. alla) ihminen, eläin ja fyysiset objektit limittyvät toistensa vierelle ja yli. Symbolit ja meforat on sijoitettu ihmisen "yläpuolelle", transsendenttiin "alueeseen"; ne ylittävät välittömän kokemuksen. Ihmishahmon yläpuolella leijuva "paisunut pää" - siis ajattelu ja sen "maailma" - "näkee" kokonaisuuden paremmin, se katselee ympäristöä ylempää. Suurta päätä katsoessa, myös sen maailman symbolit ikään kuin astuvat esiin maalauksesta, mutta ne eivät kuitenkaan katoa kun katse siirretään "alempana" olevaan hahmoon. Tällöin kuitenkin mukaan tulee maalauksen alareunassa olevat välittömän kokemuksen "objektit" - esimerkiksi kissa (susi?). Ihmisen maailma rajautuu palloon (maapalloon tietenkin), mutta tällä on myös muita implikaatioita: tämän pallon ulkopuolella ei ole mitään, ihmisen maailma on hänelle, eikä "toisella" maailmalla ole merkitystä - tarkemmin sanottuna sitä ei ole. Tässä ei tietenkään ole kysymys mistään "luonnon" ja ihmisen vastakkainasettelusta - näitä ei voi erottaa toisistaan, vaikka siihen onkin pyritty monta sataa vuotta. Ajatus kiteytyy paremmin Heideggerin kommentissa, että kun ihminen loppuu loppuu maailmakin. Tämä ei merkitse sitä, että eläimet, kivet jne. katoaisivat, vaan kysymys on enemmänkin maailmankuvan lopusta ja siitä että ihminen kuitenkin rakentaa todellisuuskäsityksensä, maailmansa. Heideggerin käsityksessä piilee mielettömyys ajatella "ihmisen maailman loputtua", tämä olisi kai jonkinasteista "ei-minkään ajattelua". Monissa tapauksissa, jotka ovat mieltäneet (tavalla tai toisella), että kun ihminen loppuu loppuu maailma, on ollut piilotettuna muotona ihmisen ensisijainen paikka suhteessa luontoon (fysis). Heideggerilla se on juuri toisin päin: ihminen syntyy ("heitetään") maailmaan - siis maailma on ensin, sitten ihminen. Tämä kuulostaa itsestäänselvältä, mutta näin ei kuitenkaan ole ollut tieteessä, erityisesti vuosien 1700-1970 välisenä aikana. Tämän sekasotkun on luultavasti aloittanut renessanssihumanismi jo paljon aikaisemmin, ja tämän kautta "edistynyt ihminen" on pitänyt itseään "edistyneenä", luonnon herrana ja mittana - mikään ei siis ole muuttunut "raamatun ajoista".

Tässä koko tulkinnassa on yksi ongelma, Heidegger alkoi "ulkoistaa" ajatteluaan vasta 20-luvun loppupuolella - siis kokonaisvaltaisemmin - ja Oleminen ja aika ilmestyi 1927. Heidegger tietenkin opetti omaa filosofiaansa sekä Nietzschen ajattelua ja Mestari Eckhartin mystiikkaa, mutta ei ole käsitystä siitä, olisiko Klee tutustunut tähän. Kuitenkin Edmund Husserl, Heideggerin oppi-isä, opetti ja oli jo julkaissut filosofiaansa - hänen fenomenologiansa "alkusoitot" oli julkaistu 1900-luvun alkuvuosina. Voisi olettaa, että Klee oli tutustunut näihin teoksiin ja ammentanut niistä yhtä ja toista. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä maalauksen voimalle, mutta se tekee teoksesta mielenkiintoisen "sillan" Husserlin ja Heideggerin välillä.

Kleen teoksessa on muitakin ulottuvuuksia, varsinkin kun huomioidaan vuosi ja se, että Klee oli saksalainen (tosin syntynyt Sveitsissä). Ihmishahmon kellertävänruskea (tai vaaleanruskea) puku muistuttaa kansallissosialistien käyttämää "univormua", varsinkin kun tähän värimaailmaan lisätään punaiset henkselit. Kun tähän asetelmaan liitetään Heideggerin lyhyt kansallissosialismi "hairahdus", tuntuu kuin maalauksen "little dwarf" olisi jonkinlainen ennakoitu "muotokuva" Heideggeristä.
Pienen hahmon yllä roikkuvan valtavan "pään" voi kai tulkita myös jonkinlaiseksi "onnellisuuden maskiksi". Pikku "ihmistontun" poliittinen suuntaus luo pakotetun "onnellisuuden", joka roikkuu ilmassa haaleana kuin oksettava sumu. Tällaisen poliittisen todellisuuden maailma on hyvin yksioikoinen, ja se on rajautunut kuin "lasipallo" - se voi myös särkyä yhtä nopeasti, kun sen hallinnoimat ihmiset tajuavat tämän yksioikoisuuden. Sillä on puolellaan tosin yksi vahvimmista sortavista voimista: väkivalta. Tämä näyttäytyy "pallon" ulkopuolella ilmenevänä täydellisenä negaationa, "mustana".

Toki Kleen "bauhaus" toimii omalla painollaan ja ilman "impressionistisia" tulkintoja.

Paul Klee: Fairy tale of the Dwarf / Dwarf fairy tale (1925)

Dasein-tiivistelmä!

Nichts!

Ohessa on tiivistelmä Martin Heideggerin Oleminen ja aika teoksen sivuille (n.) 20-320 sijoittuvan täälläolon (Dasein) analytiikan pääkohdista.

Avaa pdf-tiedosto tästä!

Valitettavasti viitteet Olemisen ja ajan sivuihin ovat tiedoston lopussa.

Quote IV

"They tell me to be discreet for all intended purposes,
They tell me revenge is sweet and from where they stand, I’m sure it is.
But I feel nothing for their game where beauty goes unrecognized,
All I feel is heat and flame and all I see are dark eyes.

The French girl, she’s in paradise and a drunken man is at the wheel
Hunger pays a heavy price to the falling gods of speed and steel
Time is short and the days are sweet and passion rules the arrow that flies
A million faces at my feet but all I see are dark eyes"

- Bob Dylan: Dark Eyes.

Quote

"Toadvine sat with his boots crossed before the fire. No man can aquaint himself with everything on this earth, he said.

The judge tilted his great head. The man who believes that the secrets of the world are forever hidden lives in mystery and fear. Superstition will drag him down. The rain will erode the deeds of his life. But that man who sets himself the task of singling out the thread of order from the tapestry will by the decision alone have taken charge of the world and it is only by such taking charge that he will effect a way to dictate the terms of his own fate.

I don’t see what that has to do with catchin birds.

The freedom of birds is an insult to me. I’d have them all in zoos."

- Cormac McCarthy: Blood Meridian (Or the Evening Redness in the West)