"Maailma minussa, minä maailmassa"

Peanuts (18.9. 1956 & 16.11. 1957, Charles Schulz): Pig-Penin analyyttisen ja mannermaisen filosofiaperinteen vastakkainasettelu!

Paul Kleen käsitys maailmassa-olemisesta.

Kleen maalauksessa (kts. alla) ihminen, eläin ja fyysiset objektit limittyvät toistensa vierelle ja yli. Symbolit ja meforat on sijoitettu ihmisen "yläpuolelle", transsendenttiin "alueeseen"; ne ylittävät välittömän kokemuksen. Ihmishahmon yläpuolella leijuva "paisunut pää" - siis ajattelu ja sen "maailma" - "näkee" kokonaisuuden paremmin, se katselee ympäristöä ylempää. Suurta päätä katsoessa, myös sen maailman symbolit ikään kuin astuvat esiin maalauksesta, mutta ne eivät kuitenkaan katoa kun katse siirretään "alempana" olevaan hahmoon. Tällöin kuitenkin mukaan tulee maalauksen alareunassa olevat välittömän kokemuksen "objektit" - esimerkiksi kissa (susi?). Ihmisen maailma rajautuu palloon (maapalloon tietenkin), mutta tällä on myös muita implikaatioita: tämän pallon ulkopuolella ei ole mitään, ihmisen maailma on hänelle, eikä "toisella" maailmalla ole merkitystä - tarkemmin sanottuna sitä ei ole. Tässä ei tietenkään ole kysymys mistään "luonnon" ja ihmisen vastakkainasettelusta - näitä ei voi erottaa toisistaan, vaikka siihen onkin pyritty monta sataa vuotta. Ajatus kiteytyy paremmin Heideggerin kommentissa, että kun ihminen loppuu loppuu maailmakin. Tämä ei merkitse sitä, että eläimet, kivet jne. katoaisivat, vaan kysymys on enemmänkin maailmankuvan lopusta ja siitä että ihminen kuitenkin rakentaa todellisuuskäsityksensä, maailmansa. Heideggerin käsityksessä piilee mielettömyys ajatella "ihmisen maailman loputtua", tämä olisi kai jonkinasteista "ei-minkään ajattelua". Monissa tapauksissa, jotka ovat mieltäneet (tavalla tai toisella), että kun ihminen loppuu loppuu maailma, on ollut piilotettuna muotona ihmisen ensisijainen paikka suhteessa luontoon (fysis). Heideggerilla se on juuri toisin päin: ihminen syntyy ("heitetään") maailmaan - siis maailma on ensin, sitten ihminen. Tämä kuulostaa itsestäänselvältä, mutta näin ei kuitenkaan ole ollut tieteessä, erityisesti vuosien 1700-1970 välisenä aikana. Tämän sekasotkun on luultavasti aloittanut renessanssihumanismi jo paljon aikaisemmin, ja tämän kautta "edistynyt ihminen" on pitänyt itseään "edistyneenä", luonnon herrana ja mittana - mikään ei siis ole muuttunut "raamatun ajoista".

Tässä koko tulkinnassa on yksi ongelma, Heidegger alkoi "ulkoistaa" ajatteluaan vasta 20-luvun loppupuolella - siis kokonaisvaltaisemmin - ja Oleminen ja aika ilmestyi 1927. Heidegger tietenkin opetti omaa filosofiaansa sekä Nietzschen ajattelua ja Mestari Eckhartin mystiikkaa, mutta ei ole käsitystä siitä, olisiko Klee tutustunut tähän. Kuitenkin Edmund Husserl, Heideggerin oppi-isä, opetti ja oli jo julkaissut filosofiaansa - hänen fenomenologiansa "alkusoitot" oli julkaistu 1900-luvun alkuvuosina. Voisi olettaa, että Klee oli tutustunut näihin teoksiin ja ammentanut niistä yhtä ja toista. Tällä ei kuitenkaan ole merkitystä maalauksen voimalle, mutta se tekee teoksesta mielenkiintoisen "sillan" Husserlin ja Heideggerin välillä.

Kleen teoksessa on muitakin ulottuvuuksia, varsinkin kun huomioidaan vuosi ja se, että Klee oli saksalainen (tosin syntynyt Sveitsissä). Ihmishahmon kellertävänruskea (tai vaaleanruskea) puku muistuttaa kansallissosialistien käyttämää "univormua", varsinkin kun tähän värimaailmaan lisätään punaiset henkselit. Kun tähän asetelmaan liitetään Heideggerin lyhyt kansallissosialismi "hairahdus", tuntuu kuin maalauksen "little dwarf" olisi jonkinlainen ennakoitu "muotokuva" Heideggeristä.
Pienen hahmon yllä roikkuvan valtavan "pään" voi kai tulkita myös jonkinlaiseksi "onnellisuuden maskiksi". Pikku "ihmistontun" poliittinen suuntaus luo pakotetun "onnellisuuden", joka roikkuu ilmassa haaleana kuin oksettava sumu. Tällaisen poliittisen todellisuuden maailma on hyvin yksioikoinen, ja se on rajautunut kuin "lasipallo" - se voi myös särkyä yhtä nopeasti, kun sen hallinnoimat ihmiset tajuavat tämän yksioikoisuuden. Sillä on puolellaan tosin yksi vahvimmista sortavista voimista: väkivalta. Tämä näyttäytyy "pallon" ulkopuolella ilmenevänä täydellisenä negaationa, "mustana".

Toki Kleen "bauhaus" toimii omalla painollaan ja ilman "impressionistisia" tulkintoja.

Paul Klee: Fairy tale of the Dwarf / Dwarf fairy tale (1925)