Parhaita elokuvia

Parhaita elokuvia:

(aakkosjärjestyksessä)

...ja muutama hassu kommentti niistä.

アキラ [Akira] (1988)

-          Valtava, valokuvalliseen realismiin (jos sellainen on mahdollista) pyrkivä animaatio, joka saa katsojan unohtamaan katsovansa animaatiota. Loistavalla soundtrackillä höystetty scifi-action, joka kaataa lähes kaikki saman genren ”ei-animaatiot”.

অপুর সংসার [The World of Apu] (1959)

-          Kaunis, lyyrinen ja söpö, juuri sellaista mitä moderni amerikkalainen indie-elokuva yrittää olla – mukana myös ripaus ”italialaista neorealismia”.

2001: A Space Odyssey (1968)

-          Kubrickin scifi-klassikko, jonka etäinen ja lähes sairaalloisen objektiivinen tyyli pyrkii yhyttämään teknologisen aikakauden eetoksen.

4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile [4 Months, 3 Weeks and 2 Days] (2007)

-          Cristian Mungiun Cannes-yllättäjä, joka on teknisesti toteutettu lähes täydellisesti ja viimeinen kohtaus jättää synkän varjon tulevan, tai mennen ylle – kalat ovat historiallisessa akvaariossaan näytillä.

Aguirre, der Zorn Gottes [Aguirre: The Wrath of God] (1972)

-          Werner Herzogin ja Klaus Kinskin yhteistyö, jonka tuotanto oli yhtä suuruudenhullua ja kaoottista kuin itse elokuva. Historiallinen, ihmisen vallanhimoa (ja pakkomielteitä) tutkiva teos, jonka viimeinen kohtaus on nerokasta hulluutta.

Apocalypse Now Redux (1979, 2001)

-          Francis Ford Coppolan paras elokuva (kyllä, parempi kuin Kummisetä), jonka symbolinen maailma rakentuu alun poliittishistoriallisiin kohtiin ja yleiseen sodan hulluteen. Viimeinen 40 minuuttia juhlallisia varjoja täynnä olevassa Kurtzin leirissä on täydellinen esimerkki amerikkalaisen elokuvan todellisesta (mutta harvoin saavutetusta) tasosta.

Badlands (1973)

-          Terrence Malickin kaunis, poeettinen ja tyylikäs tarina tappajasta ja tämän “naisesta”. Malick ei taivu moralisointiin vaan (Heideggeriläisenä filosofina) ”jättää silleen”; Kit ja Holly ovat sellaisia kuin ovat, ihmisiä, jotka murhaavat joukon muita ihmisiä. Elokuva on suuri kuvaus ”kulttuurista” (ei vain amerikkalaisesta) ja jonka alkutekstien kappalevalinta paljastaa paljon: Carl Orffin Gassenhauer on tarkoitettu lapsille, itseilmaisulliseen opetukseen, se on musiikkia jota Orffin mukaan voi soittaa kuka tahansa.

Berlin Alexanderplatz (1980)

-          Rainer Werner Fassbinderin eepos ja yksi pisimmistä koskaan tehdyistä elokuvista kertoo tarinan Franzista, joka pääsee vankilasta (johon hän oli joutunut hakattuaan tyttöystävänsä kuoliaaksi). Elokuva on yhdistelmä Marxia, Freudia ja Brechtin teatteria. Suurimmassa osassa on taustalla myllertävä Saksan historiallinen tilanne, sekä se, kuinka tämän korostuu symbolisesti ja ei-niin-symbolisesti hahmojen suhteissa ja tapahtumissa.

Blue Velvet (1986)

-          Sarkastinen ja ironinen kuva Amerikan elämästä ja unelmista: postikorttimainen naapurusto alkaa rakoilla, kun alitajunnan möröt, madot ja himot pääsevät jylläämään liian lähelle pintaa. Dennis Hopper on saatana tai vain keski-ikäinen keski-iän kriisiä poteva keskiluokkainen mies.

Boogie Nights (1997)

-          Paul Thomas Andersonin John Holmesin elämästä vaikutteita saanut pornoteollisuuskuvaus, jonka vahvuudet makaavat Andersonin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa, sekä näyttelijäsuorituksissa.

Brazil (1985)

-          Terry Gilliamin visuaalisesti rikas ja veikeä mielikuvitusleikki, jota voi suositella varauksettomasti kaikille ihmisille. Omanlaisensa maailman luo elokuvan hyvät ja onnistuneet, mutta omalaatuiset erikoistehosteet ja lavastus.

C'era una volta il West [Once Upon a Time in the West] (1968)

-          Sergio Leonen kunnianosoitus ja monumentti lännenelokuville. ”Myyttinen” länsi murenee kehityksen jaloissa ja Henry Fondan valloittaja-kapitalisti-öljypohatta-pahiksen käsittelyssä, jolta eivät säästy edes lapset. Tuuli ja kehitys pyyhkivät alleen ”kunnon sankarit”, toisaalta ”kunnon sankareita” ei Leonen elokuvissa ole.

Le charme discret de la bourgeoisie [The Discreet Charm of the Bourgeoisie] (1972)

-          Porvariston hillitty charmi on hieno nimi elokuvalle, ja nimensä mukaisesti elokuva on täysin surrealismiasein toteutettu hyökkäys porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Käytetään kerrankin IMDB:tä johonkin hyvään, eli lyhyeen ja ytimekkääseen kuvaukseen: ”A surreal, virtually plotless series of dreams centered around six middle-class people and their consistently interrupted attempts to have a meal together.”

Citizen Kane (1941)

-          Orson Wellesin monoliittinen ja mestarillinen elokuva, jonka elokuvahistorialliset ansiot ovat syvätarkan kuvauksen käytössä, tarinan “psykologisuudessa” ja moniulotteisuudessa sekä vallankumouksellisessa ääniraidassa. Henkilökohtaisesti olen, edellä mainittujen seikkojen lisäksi, aina pitänyt Wellesin vallattomuudesta ja siitä, että hän teki elokuvan juuri sellaiseksi kuin halusi, hinnalla millä hyvänsä – ja maksoikin siitä koko loppuelämänsä. Kanen ja todellisen lehtimogulin William Randolph Hearstin yhtenevyydet ovat kaikkien tiedossa. Elokuva oli juuri hyökkäys ilmaisuvapauden puolesta (vieläpä fasismin nostaessa päätään), mutta se oli myös kova isku Hollywoodille, taiteellisesti. Se oli lyönti, joka iski Hollywoodilta hetkeksi ilmat pihalle, isku joka näytti, mitä kaikkea elokuva voisi olla. Tämä haaste otettiinkin vastaan ja amerikkalaisen elokuvan seuraavat vuosikymmenet olivat Wellesin esittelemien ”taikatemppujen” tutkimista ja matkimista – tätä on jatkunut nykypäivään asti. Eurooppakin on saanut omat virikkeensä Wellesin luovasta tavasta nähdä elokuva omata taiteenlajina, eikä vain esimerkiksi kirjallisuuden ”jatkeena”.

A Clockwork Orange (1971)

-          Stanley Kubrickin väkivallan vastainen väkivaltaelokuva, jonka loppuun asti hiottu rytmi ja kuvaus nostavat selkäkarvat pystyyn.

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)

-          Stanley Kubrickin sodanvastainen satiiri, jossa USA ja Neuvostoliitto ovat ajautuneet ydinkriisiin – periaatteessa tahtomattaan, rodullista puhtautta hakevan komentajan toimesta. Lopulta päivän pelastaa, yhdessä hauskimmista kohtauksista koskaan, tohtori Outolempi, jonka alkuperämaa ei jää keneltäkään huomaamatta.

Eraserhead (1977)

-          Jos David Lynchin pitäisi kuvailla Amerikkaa, se varmaankin näyttäisi unessa tältä ja valveilla Blue Velvetiltä. Tulevaisuuteen (tai ei) sijoittuva scifi surrealismi, jossa pariskunta saa vauvan, mutantin. Vauva valittaa ja patterin alla asuu kaiken maailman laulajia, lisäksi teollisen yhteiskunnan rattaat jylläävät korvia huumaavalla metelillä.

Fanny och Alexander [Fanny and Alexander] (1982)

-          Bergmanin oscarhaavi ja onnistunut kokonaisuus, jonka lavastus, puvustus, näyttelijätyö, dramaturgia ja kuvaus ovat ensiluokkaisia. Kannattaa kuitenkin muistaa Bergmanin oma kommentti siitä, että elokuvaa ei olisi pitänyt leikata 180 minuuttiin, jos siis on mahdollista, niin kannattaa pysytellä 5 tunnin versiossa. Pitempi versio tuo oikeasti mukaan muutamia uusia teemoja, ”twistejä” ja outoa synkkää ironiaa.

Le fantôme de la liberté [The Phantom of Liberty] (1974)

-          Luis Bunuelin omanlainen huuto vapaudelle, tai sille että sitä ei ole. Elokuvahistorian ehkä parhaimmassa kohtauksessa porvariperheen tyttö ”katoaa” koulusta, vaikka onkin aina paikalla, siis kadotessaan ja poliisien etsiessä häntä (jne.) – vallan ja vapauden kysymykset nivoutuvat yhteen ja ovat samassa taas mennyttä, kuin jokin irvokas henkiolento.

Father and Daughter (2000)

-          Lyhytanimaatio jonka lyhyen keston puitteissa on hallitusti ja koskettavasti muotoiltu isä-tytär-suhteen loppu.

La grande illusion [Grand Illusion] (1937)

-          Jean Renoirin toinen kova ja humanistinen kuvaus ihmisistä. Kaiken kaikkiaan jossain määrin viihteellisempi kuin Pelin säännöt, muttei ehkä huonompi.

The Last Picture Show (1971)

-          Peter Bogdanovichin kuvaus pikkukaupungin nuorukaisista, joka sisältää ehkä kaikkien aikojen parhaan “meksikon matkan”. Larry McMurtryn hieno käsikirjoitus takaa onnistuneen kokonaisuuden ja hienon dialogin.

M (1931)

-          Fritz Lang ei ole koskaan tyytynyt yksinkertaisuuteen, eikä hänen parhain elokuvansa ole poikkeus. Moraalisesti ambivalentti tarina lastenmurhaajasta (ja raiskaajasta?), joka kiinni jäätyään uhataan lynkata ilman oikeudenkäyntiä. Hollywood tuottaja Samuel Goldwyn oli nähtyään M:n, pyytänyt studiollaan työskennelleet ohjaajat ja käsikirjoittajat katsomaan elokuvan ja tämän jälkeen haukkunut heidät kaikki maanrakoon kysyen, miksi he eivät osanneet tehdä tällaisia elokuvia. Myöhemmin hän kuitenkin kommentoi, että jos joku olisi tarjonnut hänelle tällaista elokuvaa, tämä olisi luultavasti lentänyt ulos studiolta – ah, Hollywood.

The Magnificent Ambersons (1942)

-          Ambersoneista ei tietenkään ole Wellesin alkuperäistä 140 minuutin versiota olemassa, mutta saksittu 90 minuutin paketti sisältää jo eeppisen kovan latauksen ja esityksen seuraavien vuosikymmenten elokuvahistoriaa. Elokuvan, kuten myös kaikkien Wellesin suurille studioille tekemien elokuvien Kanen jälkeen, saksimisen takana oli studio ja tuottajat. Elokuvakriitikko (ja teoreetikko?) David Thomson oli sitä mieltä, että kokonainen versio olisi ollut ”suurin amerikkalainen elokuva” (hän oli kuulemma saanut mahdollisuuden silmäillä Wellesin alkuperäistä kuvakäsikirjoitusta). Oli Thomsonin kommentti totta tai ei, jo 90 minuuttinen versio antaa hyvää osviittaa tähän suuntaan.

Monty Python and the Holy Grail (1975)

-          Monty Python-ryhmän elokuvien välillä on vaikea valita, mutta Holy Grail on komediaelokuvien ”pyhä graal”. Olen lukenut paljon kritiikkiä elokuvan lopusta, mutta ”poliisien väliintulo” on luultavasti ainoa tapa millä tällaisen surrealistisen kaaoksen, ilmaisullisen vapauden ja hauskanpidon voi lopettaa; yhteiskunnan raja tulee vastaan.

Network (1976)

-          Luultavasti paras käsikirjoitus amerikkalaisen elokuvan kaanonissa, varsinkin jos Wellesin ja Kaufmanin muotoiluja ei lasketa. Käsikirjoituksen ilkeän nokkeluuden lisäksi pääroolit on täytetty loistavilla näyttelijöillä (kässäri löytyy myös Internetistä: http://corky.net/scripts/network.html).

Offret [The Sacrifice] (1986)

-          Andrei Tarkovskin viimeinen ja apokalyptinen kuvaus maailmanlopusta. Sven Nykvistin mestarillinen kuvaus palvelee Tarkovskia paremmin kuin koskaan ja tämä kaikki kulminoituu viimeisessä, yli 7 minuutin kohtauksessa, jossa perheen talo palaa maan tasalle (toisella otolla purkitettu, joten yksi talo oli jo ehditty polttaa).

One Flew Over the Cuckoo's Nest (1975)

-          Nokkela, viihdyttävä ja sopivasti sosiaalista kritiikkiä sisältävä “vapaudenhuuto”, jonka pääkaari poukkoilee Jack Nicholsonin ja Louise Fletcherin välillä.

La passion de Jeanne d'Arc [The Passion of Joan of Arc] (1928)

-          Mykkäelokuva joka ei tarvitsisi tekstejä. Joan of Arcin kärsimys kanavoituu Maria Falconettin kituvissa kasvoissa, kirkon edustajien vakavissa ja vihamielisissä tuijotuksissa sekä majesteettisesti sommitelluissa otoksissa.

Persona (1966)

-          Bergmanin “feministinen” monumentti näyttelijättärestä ja nuoresta tytöstä, ja heidän välisestä dialogista…ja taustalla vellovasta seksuaalisuudesta (or is it just me?). Mukana myös muutaman framen kestävä penis.

La règle du jeu [The Rules of the Game] (1939)

-          Tavalla jos toisella universaalisti “maailman parhaimpiin” elokuviin lukeutuva Jean Renoirin sosiaalinen satiiri ”yläluokan ääliöistä”, jotka kokoontuvat kartanolle juhlimaan – niin ja tietenkin heidän palvelijoistaan. Mielenkiintoista nähdä kuinka (nykymittapuulla) ”löyhillä” keinoilla on saanut joskus aikaan mellakan elokuvateatterissa.

Såsom i en spegel [Through a Glass Darkly] (1961)

-          Bergmanin hyökkäys uskontoa vastaan, ihanaakin ihanampi Harriet Andersson on skitsofreeninen, kaapista käsin häntä uhkaavaa Jumalaa kammoava ihmisraakile, joka ei kaihda edes vietellä veljeään.

Sátántangó [Satan's Tango] (1994)

-          Eeppinen, myyttinen, raskas ja tahallisen tylsä/uuvuttava; Bela Tarrin 7,5 tuntia kestävä elokuva näyttää hypnoottisten, pitkien kohtaustensa avulla miltä tuntuu elää kommuunissa, keskellä ei mitään. Alkoholi auttaa ja rakkaus, vaikka sen kohteita ei juuri ole, lapset purkavat pahaa oloaan kiduttamalla eläimiä.

Sherlock, Jr. (1924)

-          Buster Keatonin lyhyt ja ytimekäs mykkäkomedia. Kaiken kertoo kohtaus, jossa Keaton, paetessaan rikollisia talosta ikkunan kautta, vaihtaa asun ilmalennon aikana – ilman leikkauksia toki.

Det sjunde inseglet [The Seventh Seal] (1957)

-          Ingmar Bergmanin luultavasti tunnetuin, muttei paras filkka, kaiken kaikkiaan kuitenkin onnistunut, fiksu ja historiallisesti tärkeä teos.

Synecdoche, New York (2008)

-          Charlie Kaufmanin eksentrisin kokonaisuus (onnistuneesta Being John Malkovichista huolimatta), johtuen ehkä hänen mahdollisuudesta toteuttaa visionsa omin ehdoin, käsikirjoittaja-ohjaajana. 2000-luvun parasta tarjoava elokuva on masentava, eksistentialistinen ja surrealistinen kuvaus ihmisen elämästä, tai ehkä koko kulttuurista.

Taxi Driver (1976)

-          Travisin ”vietnamkauhut” purkautuvat leikkausten välissä, tiedottomuuden tilassa, fade in & out:na. Poliittisen praksiksen tehottomuus ja oman tietoisuuden ”kääntyminen ympäri” ajaa Travisin pelastamaan – lähes pedofiilisellä voimalla – nuoren Jodie Fosterin.

There Will Be Blood (2007)

-          Paul Thomas Anderson ja Daniel Day-Lewis synnyttivät yhdessä kuvan miehestä (Daniel Plainview), amerikkalaisesta sellaisesta – ja tietenkin kapitalistista – joka kasvaa ja paisuu yli äyräiden. Nimensä mukaisesti Plainviewillä on selkeä kuva maailmasta ja elämästä, siitä millaiseksi pitäisi tulla ja mitä elämä pitää sisällään; tieto, totuus ja valta ovat hänellä. Keskiössä ovat Day-Lewisin magneettinen ja valtava roolityö sekä Andersonin perfektionistisella otteella hallittu ohjaustyö. Toisinaan Plainview on niin valtava, ettei häntä voi kuvata ilman ”dutch tiltiä”.

Touch of Evil (1958)

-          Pahan kosketus oli Orson Wellesille taas yksi ongelmatapaus Citizen Kanen jälkeen. Kioskikirjan pohjalta luoma tarina on kuitenkin tuhti ja ehkä tyhjentävin tapaus amerikkalaista film noiria. Wellesin oma roolityö sairaalloisen lihavana poliisina toimii ja otosten vauhti, sommittelu ja synkkyys ovat parasta Wellesiä.

Vertigo (1958)

-          Alfred Hitchcockin psykologinen “taideviihteily”, jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.

Werckmeister harmóniák [Werckmeister Harmonies] (2000)

-          Uusi vuosituhat on hyvä aloittaa näin kovalla tekeleellä myyteistä, myyttien myyteistä, poliittisesta sirkuksesta ja valaasta – sekä tietenkin ajasta ja tunteista. Ehkä myös universumista…ja elämästä…ja kuolemasta…taiteen henkisestä rappiosta…ja tylsyydestä…

Withnail & I (1987)

-          Bruce Robinsonin omaelämänkerrallinen kuvaus kahdesta näyttelijästä, jotka eivät luultavasti koskaan tule saamaan töitä – tai ei toinen ainakaan. Vaikeasti toteutettu, nokkela ja loistavasti näytelty komedia, jonka huumori nojaa lennokkaasti ja karismaattisesti ulos syljettyihin lauseisiin ja tilanteen tunnelmaan.

Андрей Рублёв [Andrei Rublev] (1966)

-          Andrei Tarkovskin kokonaisvaltainen ja episodimainen elokuva Andrei Rublevin elämästä – ja vähän muidenkin. Neuvostoliiton ulosrajaama hengellisyys ei ole kaukana ja lopussa toivo herää värien mukana.

Подземље [Underground] (1995)

-          Emir Kusturican vallaton, villi, viehkeä ja vauhdikas kronikka “erään maan” historiasta. Poliittiset keinottelijat osallistuvat vallankumoukseen, mutta rakentavat omat kulissit pitäen yllä ”sodan uhkaa”, ja samalla asetuotantoa – mutta siinä ei ole tietenkään läheskään kaikki. Suositeltavissa luultavasti kaikille maailman ihmisille, paitsi ehkä fasisteille.

乱 [Ran] (1985)

-          Akira Kurosawan luultavasti parhain tekele, joka on mukava fuusio “itää” ja “länttä” (elokuva perustuu erään Shakespeare-hemmon teokseen King Lear) – nojaten kuitenkin enemmän siihen ”itäiseen” puoleen. Lordi Ichimonjin (”Lear”) romahtaminen onnistuneet mittasuhteet erityisesti temppelinpolttokohtauksessa, lopulta hänen naamallaan komeilee kabuki-teatteriperinteen mukainen meikki.

もののけ姫 [Princess Mononoke] (1997)

-          Itseasiassa kaikki Hayao Miyazakin animaatiot ovat onnistuneita, mutta kuten Akira, Prinsessa Mononoke yrittää saada katsojan unohtamaan ”katsovansa piirrettyä”. Kansantaruinen ja ”ympäristöystävällinen” kokonaisuus on toteutettu vallattoman kauniin pensselinvedoin.

東京物語 [Tokyo Story] (1953)

-          Yasujiro Ozun harras tyyli saa katsojan kuin katsojan nöyrtymään. Ozun ”ellipsisessä” maailmassa suurin osa perinteisestä ”Hollywoodin dramaattisesta aineksesta” jätetään näyttämättä, mutta silti kuljetaan syvemmissä vesissä kuin Amerikassa. Setsuko Haran sairaanloisen alentuvainen ja epätoivoista hymyä täynnä oleva roolityö saa pasmat sekaisin.

羅生門 [Rashōmon] (1950)

-          Akira Kurosawan Citizen Kanea lainaileva palapeli, joka kyseenalaistaa totuuden, muistin ja ”pysyvyyden”.

Mainosten sabotointi I

Ohjeet mainosten häirintään/sabotointiin:

1) Tulosta seuraava tiedosto tarrapaperille:

SabotaasiKit.doc

2) Leikkaa kuvat irti.

3) Liimaa mainokseen.

4) Toista. Jos tarrat loppuvat palaa kohtaan yksi (1).

Noam Chomsky ja "yhteisen tuhoaminen"

Ohessa linkki Chomskyn pitämän puheen tekstiversioon:

http://chomsky.info/articles/20120722.htm

-------------------------------------------------------------

TomDispatch.comista löytyy myös muita Chomskyn tekstejä:
http://www.tomdispatch.com/authors/noamchomsky/

Miksi meitä kusetetaan: referointia ja spekulointia Despentesin jalanjäljissä

Sukupuoliroolit, siinäpä taas yksi kiistakapula, syntipukki ja keppihevonen. Ranttaus alkakoon.

Kannatan vakaasti ajatusta, että sukupuoli ei ole läheskään niin pitkälle biologinen ominaisuus kuin sosiaalinen normi ja opittu kuvio. Homojen adoptio-oikeutta koskevissa keskusteluissa tiuhasti vilisevät pölinät "miehen ja naisen mallista" ovat pelokasta sanahelinää.
Miksi isän tai äidin rooli sellaisena, kuin se länsimaisessa kapitalistiyhteiskunnassa toteutuu, olisi jotenkin upea ja säilytettävä konstruktio? Mitä menetetään, jos lapsi saa valita asemansa ja roolinsa vapaasti, sukupuolestaan riippumatta?

Virginie Despentes esittää kirjassaan "King Kong -tyttö" (Like, 2008) mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miten valtio hyötyy tämänhetkisten sukupuoliroolien ylläpitämisestä ja käyttää niitä kontrollin keinoina. Asiaa käsittelevän luvun nimi on ihastuttavasti "Panenko mä sua perseeseen vai panetko sä mua".

Naisen roolin hyväksyttävä puoli on olla Äiti. (Yllättävää kyllä, en puutu tällä kertaa sen kääntöpuoleen eli Huoraan.) Naisen elämän suurin täyttymys on on saada lapsia. Sen kuuluu olla niin ihanaa, että hinku antaa elämä tekee naiset sokeiksi muun muassa niille tenkkapoille, jotka Despentes luettelee: selviytyminen edellyttää työtä, jota varsinkin naisten on nykyään vaikea saada. Asuntotilanne on epävarma. Koulut natisevat liitoksistaan. Markkinavoimat ja tiedonvälitys mindfakkaavat meitä kaikkia, eritoten haavoittuvimpia eli lapsia. Puhumattakaan siitä, että joskus voisi miettiä omilla aivoillaan, että huvittaako niitä mukuloita oikeasti ruveta pykäämään, uskooko sen olevan hehkutuksen arvoista.

Olla Äiti on kuitenkin yhteiskunnan mielestä niin suuri, kaunis ja ehdottoman tärkeä asia, että lapsia kannattaa tehdä vähän kusisempiinkin oloihin. Äidistä on myös nyky-yhteiskunnassa tullut lastensa tärkeimpiä kasvattajia ja auktoriteetteja: Äidin valta ei ulotu enää imeväisiin ja tyttölapsiin. Äidin tulee tietää, mikä lapsille on parasta, ja Äiti osaa sekä palkita että rangaista lapsiaan, opettaa ja hoivata. Äitiys on valtaa, mutta onneksi Äiti on hyvä ihminen: onhan hän antanut lapsilleen elämän.

Tästä Suuren Äidin roolista valtiokoneisto hyötyy siinä vaiheessa, kun lapset aikuistuvat heitä kasvattaneen Äidin helmoista. Silloin valtio ottaa Äidin roolin: valtio valvoo kansalaista, estää tätä ottamasta tarpeettomia riskejä (kuten tupakoimasta, olemasta ylipainoinen, käyttämästä huumeita jne). "Diktatuurissa kansalainen taantuu vauva-asteelle: hänet kapaloi, ruokkii ja sitoo kehtoon kaikkialla läsnä oleva voima, joka tietää ja hallitsee kaiken ja jolla on häneen kaikki oikeudet hänen omaksi parhaakseen", Despentes kirjoittaa.

Pelkistämällä naisen tehtäväksi lasten synnyttämisen ja kasvattamisen, tuli mitä tuli, yhteiskunta siis koulii kansalaisiaan siihen, että heitä tullaan aina pitämään kurissa ja nuhteessa. Ja äitivaltiota totellakseen sekä hyödyttääkseen on tyttöjen tietenkin kasvettava samaan äitirooliin kuin omat äitinsä heitä aiemmin, ja poikien siihen miesrooliin, joka valtiota hyödyttää eniten.

Tähän miehen rooliin Despentes luettelee kuuluvaksi muun muassa pakotetun rohkeuden, kyvyttömyyden pyytää apua, aggressiivisen habituksen ja väkivallan sietämisen valittamatta. Tällainen Mies, joka kieltää tunteelliset ja intuitiiviset piirteensä täysin, on parasta tykinruokaa: hän menee rintamalle kun käsketään, koska on rohkea, eikä suostu pelkäämään sodassakaan, koska miehillä ei ole tunteita. Eikä hän tunteettomuuttaan tietenkään myöskään sekaannu Äidin rooliin kasvatuksessa.

Ja koska Äitikin on vain valtion lapsi ja hänen omat lapsensa ovat hänen kallein omaisuutensa, hän luovuttaa mielihyvin poikansa sotatantereelle tai muuten uhraa heidät valtion hyväksi.

Despentes puhuu myös siitä, miten valtio pyrkii tekemään ihmisistä itsensä parhaita vartijoita: kansalainen, joka tuntee häpeää tehdessään jotain kiellettyä, on kuuliainen ja hyvä kansalainen.
Häpeä rakennetaan ihmisen sisään paitsi Äidin valvonnalla, hiukan kiertäen myös sukupuoliroolien kautta - meissä jokaisessa on piirteitä, jotka tulee tukahduttaa ollakseen yhteiskunnan hyväksymä biologisen sukupuolensa jäsen. Nainen ei saa olla liian villi eikä mies puolestaan liian tasainen. Siitä lähtien, kun tiedostamme jalkovälimme designin, opimme, että meidän tulee pitää itsemme sen perusteella vedettyjen linjojen sisällä.

Despentesin katsaus sukupuolirooleihin on jokseenkin yksiulotteinen käsitellessään ainoastaan perheen ja valtion suhdetta, mutta pitää maukkaasti paikkansa. Siinäpä näkökulmaa "naisen paikkaa" ja "miehen mallia" miekkanaan heiluttaviin homofoobikoihin: tiedostavatko he lopulta tukevansa ajattelumallia, jonka tavoitteena on turvata, että rintamalla piisaa tarpeen tullen sotilaita listittäviksi?

Kansalaisten kahtiajako sukupuolen perusteella ei ole ainoastaan naurettavaa, eikä loukkaa vain jompaa kumpaa sukupuolta, vaan koko ihmisarvoa. Sen alaisuudessa tehtävänämme on joko totella kuolemaan saakka tai tuottaa lisää tottelijoita.
En tiedä teistä - itseäni ei kiehdo kumpikaan.

Assange show

Russia Today lähettää Julian Assange showta, toivotaan etteivät sensuroi Venäjään kohdistuvaa kritiikkiä. Ainakin voivat näimmä rennosti poltella sikareita ja juoda viskiä keskustelun lomassa - tai ehkä kyseessä on tuotesijoittelu.
Aiheet ovat kuitenkin tärkeitä.

http://assange.rt.com/

Päivän "quote"

A Clean, Well-Lighted Place

(Ernest Hemingway)

It was very late and everyone had left the cafe except an old man who sat in the shadow the leaves of the tree made against the electric light. In the day time the street was dusty, but at night the dew settled the dust and the old man liked to sit late because he was deaf and now at night it was quiet and he felt the difference. The two waiters inside the cafe knew that the old man was a little drunk, and while he was a good client they knew that if he became too drunk he would leave without paying, so they kept watch on him.

"Last week he tried to commit suicide," one waiter said.

"Why?"

"He was in despair."

"What about?"

"Nothing."

"How do you know it was nothing?"

"He has plenty of money."

They sat together at a table that was close against the wall near the door of the cafe and looked at the terrace where the tableswere all empty except where the old man sat in the shadow of the leaves of the tree that moved slightly in the wind. A girl and a soldier went by in the street. The street light shone on the brass number on his collar. The girl wore no head covering and hurried beside him.

"The guard will pick him up," one waiter said.

"What does it matter if he gets what he's after?"

"He had better get off the street now. The guard will get him. They went by five minutes ago."

The old man sitting in the shadow rapped on his saucer with his glass. The younger waiter went over to him.

"What do you want?"

The old man looked at him. "Another brandy," he said.

"You'll be drunk," the waiter said. The old man looked at him. The waiter went away.

"He'll stay all night," he said to his colleague. "I'm sleepy now.I never get into bed before three o'clock. He should have killed himself last week."

The waiter took the brandy bottle and another saucer from thecounter inside the cafe and marched out to the old man's table. Heput down the saucer and poured the glass full of brandy.

"You should have killed yourself last week," he said to the deafman. The old man motioned with his finger. "A little more," hesaid. The waiter poured on into the glass so that the brandy slopped over and ran down the stem into the top saucer of the pile."Thank you," the old man said. The waiter took the bottle back inside the cafe. He sat down at the table with his colleague again.

"He's drunk now," he said.

"He's drunk every night."

"What did he want to kill himself for?"

"How should I know."

"How did he do it?"

"He hung himself with a rope."

"Who cut him down?"

"His niece."

"Why did they do it?"

"Fear for his soul."

"How much money has he got?" "He's got plenty."

"He must be eighty years old."

"Anyway I should say he was eighty."

"I wish he would go home. I never get to bed before three o'clock.What kind of hour is that to go to bed?"

"He stays up because he likes it."

"He's lonely. I'm not lonely. I have a wife waiting in bed for me."

"He had a wife once too."

"A wife would be no good to him now."

"You can't tell. He might be better with a wife."

"His niece looks after him. You said she cut him down."

"I know." "I wouldn't want to be that old. An old man is a nasty thing."

"Not always. This old man is clean. He drinks without spilling.Even now, drunk. Look at him."

"I don't want to look at him. I wish he would go home. He has no regard for those who must work."

The old man looked from his glass across the square, then over at the waiters.

"Another brandy," he said, pointing to his glass. The waiter who was in a hurry came over.

"Finished," he said, speaking with that omission of syntax stupid people employ when talking to drunken people or foreigners. "Nomore tonight. Close now."

"Another," said the old man.

"No. Finished." The waiter wiped the edge of the table with a towel and shook his head.

The old man stood up, slowly counted the saucers, took a leathercoin purse from his pocket and paid for the drinks, leaving half a peseta tip. The waiter watched him go down the street, a very oldman walking unsteadily but with dignity.

"Why didn't you let him stay and drink?" the unhurried waiter asked. They were putting up the shutters. "It is not half-past two."

"I want to go home to bed."

"What is an hour?"

"More to me than to him."

"An hour is the same."

"You talk like an old man yourself. He can buy a bottle and drinkat home."

"It's not the same."

"No, it is not," agreed the waiter with a wife. He did not wish to be unjust. He was only in a hurry.

"And you? You have no fear of going home before your usual hour?"

"Are you trying to insult me?"

"No, hombre, only to make a joke."

"No," the waiter who was in a hurry said, rising from pulling down the metal shutters. "I have confidence. I am all confidence."

"You have youth, confidence, and a job," the older waiter said."You have everything."

"And what do you lack?"

"Everything but work."

"You have everything I have."

"No. I have never had confidence and I am not young."

"Come on. Stop talking nonsense and lock up."

"I am of those who like to stay late at the cafe," the older waitersaid.

"With all those who do not want to go to bed. With all those who need a light for the night."

"I want to go home and into bed."

"We are of two different kinds," the older waiter said. He was now dressed to go home. "It is not only a question of youth and confidence although those things are very beautiful. Each night I am reluctant to close up because there may be someone who needs the cafe."

"Hombre, there are bodegas open all night long."

"You do not understand. This is a clean and pleasant cafe. It is well lighted. The light is very good and also, now, there are shadows of the leaves."

"Good night," said the younger waiter.

"Good night," the other said. Turning off the electric light he continued the conversation with himself, It was the light of course but it is necessary that the place be clean and pleasant. You do not want music. Certainly you do not want music. Nor can you stand before a bar with dignity although that is all that isprovided for these hours. What did he fear? It was not a fear ordread, It was a nothing that he knew too well. It was all anothing and a man was a nothing too. It was only that and light was all it needed and a certain cleanness and order. Some lived init and never felt it but he knew it all was nada y pues nada y naday pues nada. Our nada who art in nada, nada be thy name thy kingdom nada thy will be nada in nada as it is in nada. Give usthis nada our daily nada and nada us our nada as we nada our nadas and nada us not into nada but deliver us from nada; pues nada. Hail nothing full of nothing, nothing is with thee. He smiled and stood before a bar with a shining steam pressure coffee machine.

"What's yours?" asked the barman.

"Nada."

"Otro loco mas," said the barman and turned away.

"A little cup," said the waiter.

The barman poured it for him.

"The light is very bright and pleasant but the bar is unpolished,"the waiter said.

The barman looked at him but did not answer. It was too late at night for conversation.

"You want another copita?" the barman asked.

"No, thank you," said the waiter and went out. He disliked bars and bodegas. A clean, well-lighted cafe was a very different thing. Now, without thinking further, he would go home to his room. Hewould lie in the bed and finally, with daylight, he would go to sleep. After all, he said to himself, it's probably only insomnia. Many must have it.

Elokuvan "metafyysinen" musiikki

I

Rainer Werner Fassbinderin monoliittisen Berlin Alexanderplatzin viimeisessä osassa/jaksossa musiikki on lisätty jälkeenpäin ja sen lähdettä ei näytetä, se on ”vain” tunnelmaa luomassa. Syynä voi olla myös otoksen kytkeminen laajempaan kokonaisuuteen, mikä onkin selvää esimerkiksi Kraftwerkin Radio-Aktivität kappaleen kohdalla. Musiikki on kuitenkin editoitu alhaisemmaksi kuin näyttelijöiden vuorosanat ja jotkin äänimaailman äänet - tämä poikkeaa yleisistä käytännöistä suuresti. Elokuvan historia on kiedottu, toki ymmärrettävästi, visuaalisuuteen, joka on usein hyljeksinyt ääntä. Tämä on tehnyt elokuvasta täysin visuaalisuuteen kiedotun mediumin, mikä ei sinänsä ole huono juttu, mutta kun tutustuu laajamittaisesti yksittäisiin teoksiin, voi huomata kuinka ääni näyttää olevan vain jonkinlainen ”erikoisefekti”. Toisissa tapauksissa se saattaa vain tarkentaa visuaalisesti esitettyä, erityisesti silloin kun tekijä(t) eivät ole pystyneet ilmaisemaan asioita halutusti.

Onkin mielenkiintoista, kuinka vähän loppujen lopuksi on käytetty musiikkia elokuvan tarjoaman fiktiivisen maailman rajoissa. Esimerkkinä tällaisesta voi ottaa vaikkapa radion: naurettavan harvoin elokuvissa pääsääntöinen musiikki tulee radiosta tai muusta ”loogisesta” lähteestä. Tai jos tulee, se toimii lähinnä "ympäristöäänenä", jonka tarkoituksena on rakentaa uskottavaa maailmaa. Otsikko siis viittaa siihen, että suurimmassa osassa elokuvan laajaa kenttää on tapana käyttää "metafyysistä musiikkia". Musiikki on tällöin ikään kuin "jumalan" (tekijöiden) maailmaan asettama, se kuuluu vaikka sille ei ole mitään lähdettä. Vähän niin kuin Breaking the Wavesin taivaassa kumisevat kellot. Tällöin se kuitenkin on myös dramatisoinnin, symbolin tai merkityksen alleviivaaja, kuin liikennemerkki, joka ohjaa "oikeille poluille". Tällainen typerä käyttö saattaa saada aikaan - ja onkin saanut jo nyt - tottumusta siihen, miten lukea jotkin kohtaukset. Kärjistettynä musiikki kertoo koska itkeä ja koska nauraa.

Yleensäkin elokuva voisi käyttää ääntä huomattavasti luovemmin, eikä pitää sitä vain vertikaalisesti alempana kuin kuvaa; äänen paikka on samalla horisontaalisella tasolla. Mutta mitä tulee musiikin "metafyysisyyteen", elokuvantekijöiden olisi hyvä miettiä (mm.) sitä, miksi musiikki on jonkinlainen annettu elementti elokuvassa. Siihen on myös "helppo" turvautua: laitetaan Hallelujah soimaan niin kyllä kaikki itkevät, vaikka visuaalinen paino ei riitä. Voisi olla puhdistavaa kokeilla musiikin käyttöä elokuvan maailman sisäisesti, asettaa musiikki joihinkin loogisiin elementteihin tai paikkoihin. Fassbinderin tapa käyttää musiikkia Berlin Alexanderplatzissa tuntuu kulkevan näiden kahden välissä. Musiikki on editoitu niin hiljaiselle, että se kuulostaa aivan kuin se tulisi viereisestä huoneesta, mutta toisaalta mitään takeita ei ole sille, etteikö ääni olisi "metafyysistä". Tietenkin kaikki riippuu myös elokuvan viitekehyksestä, tässä tapauksessa musiikin "hiljaiselle epämääräisyydelle" on selitys psykologiassa.

(II)

Huomautuksena täytyy sanoa, että tarkoitus ei ole säädellä normeja elokuvantekemiselle. On kuitenkin hyvä miettiä tätä asiaa.
"Metafyysinen musiikki" voi tietysti olla isolle osalle ihmiskuntaa "päivänselvää", kulkevathan monet suuren osan päivästään kuulokkeet korvilla! Ehkä todellisuus alkaa olla tällaista?

Aiheeseen liittyen (siis elokuvan ääneen) kannattaa ehdottomasti lueskella tämä maanisen mahtava teoretisointi: http://www.netn.fi/lehti/niin-nain-311/fiktio-ja-esittamattomissa-oleva

Lopuksi vielä otos sarjasta "parasta länsimaista musiikkia 5000 vuoden ajalta": http://www.youtube.com/watch?v=5_swaxOidGU&feature=related
Harmi että Sam Peckinpahin elokuva, johon kappale on tehty ei ole yhtä majesteettinen kuin kappaleesta sikiävä tunnelma. Sergio Leonen olisi täytynyt valjastaa samainen ukko kirjoittamaan itselleen jotain: ehkä kuva ja "metafyysinen musiikki" olisivat kohdanneet toisensa.

Tässä vielä toinen YouTubeilu, jonka ”metafyysisessä musiikissa” ei tarvitse polttaa käämejään – se on myös hyvä esimerkki siitä, kuinka tällaista voi tehdä hyvin: http://www.youtube.com/watch?v=E9SEFMIBwAs


-------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Päivän quote:

"Frank: 'Jesus wept'"

Pieni fragmentti vallatonta yhteiskuntaa

Tampereen yliopistolla järjestettiin perjantaina 18.5.2012 seminaari otsikolla Vallaton yhteiskunta ja sen teemana oli tietenkin anarkismi. Itse jaksoin vääntäytyä vain kahteen esitelmään; Antti Salmisen Ei-minkään kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa sekä Tere Vadénin Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista (klo 13.00-14.30). Salminen ja Vadén eivät olleet päivän ainoita puhujia, heitä ennen olivat esitelmöineet Aki Lemmetyinen (anarkistisesta syntesismistä) ja Mari Väänänen (anarkistisesta feminismistä). Myöhemmin oli luvassa vielä Mari Kuukkasen (anarkismin politiikat) ja Olli Tammilehdon (anarkismin arkipäiväisyys) esitykset.

Aikataulu näytti olevan asiaankuuluvan anarkistinen, jonka esitelmöijät ja yleisö olivat tajunneet a priori. Myös kesken esitysten luentosalista sisään ja ulos ramppaaminen oli aika kaoottista, muttei juurikaan häirinnyt magneettisia esityksiä. Suurimpana yllätyksenä tuli yleisön runsas määrä, Pinni B-rakennuksen kohtalaisen suuri luentosali 1097 oli lähes täynnä. Toisaalta en tiedä satuinko juuri siihen aaltoon, joka oli tullut seuraamaan jonkinlaista "laajempaa kuuluisuutta" saavuttanutta Vadénia. Hänen uusi kirjansa Heidegger, Žižek ja Vallankumous (Gaudeamus, 2012) on ollut muutamien lehtien otsikoissa ja televisiossakin.

I - Kuilu

Antti Salmisen luento oli jakautunut kahteen osaan, aluksi hän taustoitti esitystään historiallisella katsauksella Gustav Landauerin (1870-1919) ajatteluun. Landauer imi omaan anarkismiinsa juutalaisesta perinteestä ja uskonnollisista käskyistä. Vanhan Testamentin ensimmäinen ja toinen käsky toimivat lähtökohtina, joilla haastettiin poliittista ja valtiollista valtaa. Landauerin politiikan ja spektaakkelin kritiikki eivät kuitenkaan kohdistaneet katsettaan Jumalaan (Landauer oli ateisti). Hänellä ilmeisesti säilyi transsendenssi kokemus, johon hän pyrki skeptisismin ja mystismin kautta, mutta institutionaalinen uskonto oli suljettu pois. Sisäinen kokemus riitti yhteiskunnalliseen "kääntymykseen".

Utopiat olivat tyypillisiä juutalaiselle ajattelulle. Utopia oli tavallaan vastakohta topialle (topos), joka nähtiin vakiintuneena regiiminä tai aikakautena. Utopia oli myös aina tulossa, se oli jotain muuta kuin nämä objektivoituneet ja jämähtäneet topokset. Landauer kuitenkin kääntyi tässä hieman toisaalle, sillä hän näki utopian enemmänkin "ei-haaveellisena" ja ihmisten välisiä suhteita kuvaavana; utopian tullessa tuli myös yhteisöllinen henki. Tämä on lähellä myöhempiä juutalais-saksalaisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Herbert Marcusea ja hänen ajatustaan vallankumouksesta yksilön tietoisuuden kumouksena, jolloin solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä tulee vapaaehtoista, yksilö on itse, oman päätöksen kautta hyväksynyt nämä. Toivotaan ettei tämä ollut liian radikaali kiteytys Marcusen ajatuksista.  Landauerin "kuvainraasto" tapahtui ajattelun tasolla, ei voinut sanoa miltä tuleva näyttää. Tämäkin ajattelu on lähellä Marcusen muotoiluja. 

Landauer haaveili keskiaikaan palaamisesta, jossa häntä luultavasti viehätti ajatus tieteiden yhtenäisyydestä ja lapsenkenkäisestä humanismista, joka ei ollut vielä asettunut näkemään ihmistä "maailman päällä". Mielenkiintoisena huomautuksena Landauer muistettiin vielä 70-luvulla lähinnä Shakespeare-tutkijana.

Tämän historiallisen tasapainottelun jälkeen Salminen siirtyi analysoimaan "anarkismi" käsitettä. Käsite juontaa juurensa kreikkalaiseen käsitteeseen anarkhe, joka tarkoitti "perustattomuutta", "vallattomuutta" ja "herruudettomuutta". Salmisen mukaan juutalais-saksalaisessa traditiossa nämä - siis erityisesti vallattomuus ja herruudettomuus - yhdistyivät. Tässä oli myös ontologinen twisti, tärkeimpänä nimittäjänä oli "pohjaton kokemus" tai "perustattomuus", josta voitiin hakea muutoksen voima. Myös Martin Heidegger ja Mestari Eckhart ovat pyörineet näissä "ei-minkään" pohjattomissa soissa. Landauerilla ei ollut takaavaa jumalaa ja tämä "ei-minkään" kuilu näyttäytyi sinä "pyhänä", johon jumala oli yleensä lokeroitu. Tällä avautuvalla kuilulla ei myöskään ollut poliittista taetta ja jos olisi ollut, ei se olisi anarkistista. Tällainen ajattelu oli mahdollistunut Nietzschen kautta, hänen huomauttaessa, että Jumala oli kuollut. Tällöin vastuu oli siirtynyt ihmiselle itselle, yksilönä, mutta yhteisöllisenä yksilönä, koska kukaan muu ei ollut pelastamassa häntä. Utopia ja kuilu nähtiin alkupisteenä, mutta siitä tavallaan muotoutui myös "turva" johon voitiin vedota: kokemuksen pohjattomuus, ei-mikyys, piti avoinna tulevan poliittisen tilan, jolloin maailman mystifiointi ei pääse sementoitumaan.

II - maailma voi sittenkin olla merkityksellinen

Tere Vadén alusti pitkästi esitystään ja viittasi primitivismi-käsitteen yhteydessä ensimmäiseen puhujaan, jonka takia termi jäi hieman irralliseksi. Tämä alkuosa koostui siis primitivismi ja post-anarkismi termien esittelystä ja niiden kritiikistä. Yleisesti ottaen Vadén huomautti että (periaatteessa molemmissa tapauksissa) annetaan joillekin ihmisen kokemuksen osa-alueille tärkeämpi sisältö kuin toisille. Nämä kokemuksen alueet myös täytetään joillain hierarkkisilla sisällöillä ja tämä toistuu eri tasoilla. Taustalla pyörivän marxismin ongelmaksi hän nosti erityisesti "vieraantumisen" ja sen, että tämä vaatii jotain "josta vieraantua". Tässä nousee kuitenkin ongelmaksi se, että tällaisesta "jostain" ("myytistä") ei ole kokemusta. Post-anarkismi ja postmoderni ajattelu - sekä kapitalismi! - ovat tähdentäneet kaikkea arvottamista ja hierarkkisuutta vastaan, mikä on tavallaan hyvä (ehkä skeptisenä asenteena?). Tässä tulee esille myös paljon "arkipäivän fasismia", jossa ei niin radikaalilta näyttävät asiat ovat kuitenkin alistavia valtarakenteita. Esityksen pääpointtina oli periaatteessa primitivismin ja post-anarkismin vastakkainasettelu.

Primitivismi, Vadénin mukaan, ottaa "vihollisen" propagandan liian vakavasti. Vadén tarkensi tätä symbolismin ja representaation esityksellä. Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että jokin A edustaa B:tä ja tällöin, kuten huomataan, B ei esiinny suoraan. Symbolinen järjestys ei siis ole koskaan niin täydellinen kuin väittää, aina mukana on ei-symbolista, tiedostamatonta, tuntematonta, käsittämätöntä, "turhaa" ja niin edelleen. Yksinkertaisena ajatuksena on siis hävittää A, koska tämä ei koskaan pysty olemaan B. Vadén esitteli "symbolisen kolmijaon" kielestä:

Metsä	Piha	Talo
Kansanrunous (Kalevala), inhimillistä kielikokemusta.	”Kielipelit”, ”meteli”, kielen kyseenalaistaminen, sanojen keksiminen, käytännöllinen kieli.	Itseriittoinen kieli, toimii oikein, syntaktinen. ”Talous”, joka paranee aina kun määritetään täsmällisemmin termit.
Ei ihmisen hallittavissa.	Jossain määrin ihmisen hallittavissa.	Ihmisen hallittavissa koko ajan.

Metsän, pihan ja talon välillä on suhteita joka suuntaan. Vadénin mukaan olisi päästävä irti "talon" kielestä, muttei pelkästään siitä. Post-anarkismi (ja postmodernismi) ovat osoittaneet oivasti, että "kaikki on aina välittynyttä", mutta primitivismi taas näyttää, että on olemassa aina riippuvuussuhteita, ja nämä suhteet ovat "suhteita jotka eivät ole valittavissa".

Talon kielessä termit/sanat on "loppuun asti" vietyjä, ne on otettu täydellisesti haltuun, eikä minkäänlaista ambivalenssia ole: elämä on jähmetetty symboleihin, jotka "kertovat totuuden".