Parhaita elokuvia

Parhaita elokuvia:

(aakkosjärjestyksessä)

...ja muutama hassu kommentti niistä.

アキラ [Akira] (1988)

-          Valtava, valokuvalliseen realismiin (jos sellainen on mahdollista) pyrkivä animaatio, joka saa katsojan unohtamaan katsovansa animaatiota. Loistavalla soundtrackillä höystetty scifi-action, joka kaataa lähes kaikki saman genren ”ei-animaatiot”.

অপুর সংসার [The World of Apu] (1959)

-          Kaunis, lyyrinen ja söpö, juuri sellaista mitä moderni amerikkalainen indie-elokuva yrittää olla – mukana myös ripaus ”italialaista neorealismia”.

2001: A Space Odyssey (1968)

-          Kubrickin scifi-klassikko, jonka etäinen ja lähes sairaalloisen objektiivinen tyyli pyrkii yhyttämään teknologisen aikakauden eetoksen.

4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile [4 Months, 3 Weeks and 2 Days] (2007)

-          Cristian Mungiun Cannes-yllättäjä, joka on teknisesti toteutettu lähes täydellisesti ja viimeinen kohtaus jättää synkän varjon tulevan, tai mennen ylle – kalat ovat historiallisessa akvaariossaan näytillä.

Aguirre, der Zorn Gottes [Aguirre: The Wrath of God] (1972)

-          Werner Herzogin ja Klaus Kinskin yhteistyö, jonka tuotanto oli yhtä suuruudenhullua ja kaoottista kuin itse elokuva. Historiallinen, ihmisen vallanhimoa (ja pakkomielteitä) tutkiva teos, jonka viimeinen kohtaus on nerokasta hulluutta.

Apocalypse Now Redux (1979, 2001)

-          Francis Ford Coppolan paras elokuva (kyllä, parempi kuin Kummisetä), jonka symbolinen maailma rakentuu alun poliittishistoriallisiin kohtiin ja yleiseen sodan hulluteen. Viimeinen 40 minuuttia juhlallisia varjoja täynnä olevassa Kurtzin leirissä on täydellinen esimerkki amerikkalaisen elokuvan todellisesta (mutta harvoin saavutetusta) tasosta.

Badlands (1973)

-          Terrence Malickin kaunis, poeettinen ja tyylikäs tarina tappajasta ja tämän “naisesta”. Malick ei taivu moralisointiin vaan (Heideggeriläisenä filosofina) ”jättää silleen”; Kit ja Holly ovat sellaisia kuin ovat, ihmisiä, jotka murhaavat joukon muita ihmisiä. Elokuva on suuri kuvaus ”kulttuurista” (ei vain amerikkalaisesta) ja jonka alkutekstien kappalevalinta paljastaa paljon: Carl Orffin Gassenhauer on tarkoitettu lapsille, itseilmaisulliseen opetukseen, se on musiikkia jota Orffin mukaan voi soittaa kuka tahansa.

Berlin Alexanderplatz (1980)

-          Rainer Werner Fassbinderin eepos ja yksi pisimmistä koskaan tehdyistä elokuvista kertoo tarinan Franzista, joka pääsee vankilasta (johon hän oli joutunut hakattuaan tyttöystävänsä kuoliaaksi). Elokuva on yhdistelmä Marxia, Freudia ja Brechtin teatteria. Suurimmassa osassa on taustalla myllertävä Saksan historiallinen tilanne, sekä se, kuinka tämän korostuu symbolisesti ja ei-niin-symbolisesti hahmojen suhteissa ja tapahtumissa.

Blue Velvet (1986)

-          Sarkastinen ja ironinen kuva Amerikan elämästä ja unelmista: postikorttimainen naapurusto alkaa rakoilla, kun alitajunnan möröt, madot ja himot pääsevät jylläämään liian lähelle pintaa. Dennis Hopper on saatana tai vain keski-ikäinen keski-iän kriisiä poteva keskiluokkainen mies.

Boogie Nights (1997)

-          Paul Thomas Andersonin John Holmesin elämästä vaikutteita saanut pornoteollisuuskuvaus, jonka vahvuudet makaavat Andersonin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa, sekä näyttelijäsuorituksissa.

Brazil (1985)

-          Terry Gilliamin visuaalisesti rikas ja veikeä mielikuvitusleikki, jota voi suositella varauksettomasti kaikille ihmisille. Omanlaisensa maailman luo elokuvan hyvät ja onnistuneet, mutta omalaatuiset erikoistehosteet ja lavastus.

C'era una volta il West [Once Upon a Time in the West] (1968)

-          Sergio Leonen kunnianosoitus ja monumentti lännenelokuville. ”Myyttinen” länsi murenee kehityksen jaloissa ja Henry Fondan valloittaja-kapitalisti-öljypohatta-pahiksen käsittelyssä, jolta eivät säästy edes lapset. Tuuli ja kehitys pyyhkivät alleen ”kunnon sankarit”, toisaalta ”kunnon sankareita” ei Leonen elokuvissa ole.

Le charme discret de la bourgeoisie [The Discreet Charm of the Bourgeoisie] (1972)

-          Porvariston hillitty charmi on hieno nimi elokuvalle, ja nimensä mukaisesti elokuva on täysin surrealismiasein toteutettu hyökkäys porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Käytetään kerrankin IMDB:tä johonkin hyvään, eli lyhyeen ja ytimekkääseen kuvaukseen: ”A surreal, virtually plotless series of dreams centered around six middle-class people and their consistently interrupted attempts to have a meal together.”

Citizen Kane (1941)

-          Orson Wellesin monoliittinen ja mestarillinen elokuva, jonka elokuvahistorialliset ansiot ovat syvätarkan kuvauksen käytössä, tarinan “psykologisuudessa” ja moniulotteisuudessa sekä vallankumouksellisessa ääniraidassa. Henkilökohtaisesti olen, edellä mainittujen seikkojen lisäksi, aina pitänyt Wellesin vallattomuudesta ja siitä, että hän teki elokuvan juuri sellaiseksi kuin halusi, hinnalla millä hyvänsä – ja maksoikin siitä koko loppuelämänsä. Kanen ja todellisen lehtimogulin William Randolph Hearstin yhtenevyydet ovat kaikkien tiedossa. Elokuva oli juuri hyökkäys ilmaisuvapauden puolesta (vieläpä fasismin nostaessa päätään), mutta se oli myös kova isku Hollywoodille, taiteellisesti. Se oli lyönti, joka iski Hollywoodilta hetkeksi ilmat pihalle, isku joka näytti, mitä kaikkea elokuva voisi olla. Tämä haaste otettiinkin vastaan ja amerikkalaisen elokuvan seuraavat vuosikymmenet olivat Wellesin esittelemien ”taikatemppujen” tutkimista ja matkimista – tätä on jatkunut nykypäivään asti. Eurooppakin on saanut omat virikkeensä Wellesin luovasta tavasta nähdä elokuva omata taiteenlajina, eikä vain esimerkiksi kirjallisuuden ”jatkeena”.

A Clockwork Orange (1971)

-          Stanley Kubrickin väkivallan vastainen väkivaltaelokuva, jonka loppuun asti hiottu rytmi ja kuvaus nostavat selkäkarvat pystyyn.

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)

-          Stanley Kubrickin sodanvastainen satiiri, jossa USA ja Neuvostoliitto ovat ajautuneet ydinkriisiin – periaatteessa tahtomattaan, rodullista puhtautta hakevan komentajan toimesta. Lopulta päivän pelastaa, yhdessä hauskimmista kohtauksista koskaan, tohtori Outolempi, jonka alkuperämaa ei jää keneltäkään huomaamatta.

Eraserhead (1977)

-          Jos David Lynchin pitäisi kuvailla Amerikkaa, se varmaankin näyttäisi unessa tältä ja valveilla Blue Velvetiltä. Tulevaisuuteen (tai ei) sijoittuva scifi surrealismi, jossa pariskunta saa vauvan, mutantin. Vauva valittaa ja patterin alla asuu kaiken maailman laulajia, lisäksi teollisen yhteiskunnan rattaat jylläävät korvia huumaavalla metelillä.

Fanny och Alexander [Fanny and Alexander] (1982)

-          Bergmanin oscarhaavi ja onnistunut kokonaisuus, jonka lavastus, puvustus, näyttelijätyö, dramaturgia ja kuvaus ovat ensiluokkaisia. Kannattaa kuitenkin muistaa Bergmanin oma kommentti siitä, että elokuvaa ei olisi pitänyt leikata 180 minuuttiin, jos siis on mahdollista, niin kannattaa pysytellä 5 tunnin versiossa. Pitempi versio tuo oikeasti mukaan muutamia uusia teemoja, ”twistejä” ja outoa synkkää ironiaa.

Le fantôme de la liberté [The Phantom of Liberty] (1974)

-          Luis Bunuelin omanlainen huuto vapaudelle, tai sille että sitä ei ole. Elokuvahistorian ehkä parhaimmassa kohtauksessa porvariperheen tyttö ”katoaa” koulusta, vaikka onkin aina paikalla, siis kadotessaan ja poliisien etsiessä häntä (jne.) – vallan ja vapauden kysymykset nivoutuvat yhteen ja ovat samassa taas mennyttä, kuin jokin irvokas henkiolento.

Father and Daughter (2000)

-          Lyhytanimaatio jonka lyhyen keston puitteissa on hallitusti ja koskettavasti muotoiltu isä-tytär-suhteen loppu.

La grande illusion [Grand Illusion] (1937)

-          Jean Renoirin toinen kova ja humanistinen kuvaus ihmisistä. Kaiken kaikkiaan jossain määrin viihteellisempi kuin Pelin säännöt, muttei ehkä huonompi.

The Last Picture Show (1971)

-          Peter Bogdanovichin kuvaus pikkukaupungin nuorukaisista, joka sisältää ehkä kaikkien aikojen parhaan “meksikon matkan”. Larry McMurtryn hieno käsikirjoitus takaa onnistuneen kokonaisuuden ja hienon dialogin.

M (1931)

-          Fritz Lang ei ole koskaan tyytynyt yksinkertaisuuteen, eikä hänen parhain elokuvansa ole poikkeus. Moraalisesti ambivalentti tarina lastenmurhaajasta (ja raiskaajasta?), joka kiinni jäätyään uhataan lynkata ilman oikeudenkäyntiä. Hollywood tuottaja Samuel Goldwyn oli nähtyään M:n, pyytänyt studiollaan työskennelleet ohjaajat ja käsikirjoittajat katsomaan elokuvan ja tämän jälkeen haukkunut heidät kaikki maanrakoon kysyen, miksi he eivät osanneet tehdä tällaisia elokuvia. Myöhemmin hän kuitenkin kommentoi, että jos joku olisi tarjonnut hänelle tällaista elokuvaa, tämä olisi luultavasti lentänyt ulos studiolta – ah, Hollywood.

The Magnificent Ambersons (1942)

-          Ambersoneista ei tietenkään ole Wellesin alkuperäistä 140 minuutin versiota olemassa, mutta saksittu 90 minuutin paketti sisältää jo eeppisen kovan latauksen ja esityksen seuraavien vuosikymmenten elokuvahistoriaa. Elokuvan, kuten myös kaikkien Wellesin suurille studioille tekemien elokuvien Kanen jälkeen, saksimisen takana oli studio ja tuottajat. Elokuvakriitikko (ja teoreetikko?) David Thomson oli sitä mieltä, että kokonainen versio olisi ollut ”suurin amerikkalainen elokuva” (hän oli kuulemma saanut mahdollisuuden silmäillä Wellesin alkuperäistä kuvakäsikirjoitusta). Oli Thomsonin kommentti totta tai ei, jo 90 minuuttinen versio antaa hyvää osviittaa tähän suuntaan.

Monty Python and the Holy Grail (1975)

-          Monty Python-ryhmän elokuvien välillä on vaikea valita, mutta Holy Grail on komediaelokuvien ”pyhä graal”. Olen lukenut paljon kritiikkiä elokuvan lopusta, mutta ”poliisien väliintulo” on luultavasti ainoa tapa millä tällaisen surrealistisen kaaoksen, ilmaisullisen vapauden ja hauskanpidon voi lopettaa; yhteiskunnan raja tulee vastaan.

Network (1976)

-          Luultavasti paras käsikirjoitus amerikkalaisen elokuvan kaanonissa, varsinkin jos Wellesin ja Kaufmanin muotoiluja ei lasketa. Käsikirjoituksen ilkeän nokkeluuden lisäksi pääroolit on täytetty loistavilla näyttelijöillä (kässäri löytyy myös Internetistä: http://corky.net/scripts/network.html).

Offret [The Sacrifice] (1986)

-          Andrei Tarkovskin viimeinen ja apokalyptinen kuvaus maailmanlopusta. Sven Nykvistin mestarillinen kuvaus palvelee Tarkovskia paremmin kuin koskaan ja tämä kaikki kulminoituu viimeisessä, yli 7 minuutin kohtauksessa, jossa perheen talo palaa maan tasalle (toisella otolla purkitettu, joten yksi talo oli jo ehditty polttaa).

One Flew Over the Cuckoo's Nest (1975)

-          Nokkela, viihdyttävä ja sopivasti sosiaalista kritiikkiä sisältävä “vapaudenhuuto”, jonka pääkaari poukkoilee Jack Nicholsonin ja Louise Fletcherin välillä.

La passion de Jeanne d'Arc [The Passion of Joan of Arc] (1928)

-          Mykkäelokuva joka ei tarvitsisi tekstejä. Joan of Arcin kärsimys kanavoituu Maria Falconettin kituvissa kasvoissa, kirkon edustajien vakavissa ja vihamielisissä tuijotuksissa sekä majesteettisesti sommitelluissa otoksissa.

Persona (1966)

-          Bergmanin “feministinen” monumentti näyttelijättärestä ja nuoresta tytöstä, ja heidän välisestä dialogista…ja taustalla vellovasta seksuaalisuudesta (or is it just me?). Mukana myös muutaman framen kestävä penis.

La règle du jeu [The Rules of the Game] (1939)

-          Tavalla jos toisella universaalisti “maailman parhaimpiin” elokuviin lukeutuva Jean Renoirin sosiaalinen satiiri ”yläluokan ääliöistä”, jotka kokoontuvat kartanolle juhlimaan – niin ja tietenkin heidän palvelijoistaan. Mielenkiintoista nähdä kuinka (nykymittapuulla) ”löyhillä” keinoilla on saanut joskus aikaan mellakan elokuvateatterissa.

Såsom i en spegel [Through a Glass Darkly] (1961)

-          Bergmanin hyökkäys uskontoa vastaan, ihanaakin ihanampi Harriet Andersson on skitsofreeninen, kaapista käsin häntä uhkaavaa Jumalaa kammoava ihmisraakile, joka ei kaihda edes vietellä veljeään.

Sátántangó [Satan's Tango] (1994)

-          Eeppinen, myyttinen, raskas ja tahallisen tylsä/uuvuttava; Bela Tarrin 7,5 tuntia kestävä elokuva näyttää hypnoottisten, pitkien kohtaustensa avulla miltä tuntuu elää kommuunissa, keskellä ei mitään. Alkoholi auttaa ja rakkaus, vaikka sen kohteita ei juuri ole, lapset purkavat pahaa oloaan kiduttamalla eläimiä.

Sherlock, Jr. (1924)

-          Buster Keatonin lyhyt ja ytimekäs mykkäkomedia. Kaiken kertoo kohtaus, jossa Keaton, paetessaan rikollisia talosta ikkunan kautta, vaihtaa asun ilmalennon aikana – ilman leikkauksia toki.

Det sjunde inseglet [The Seventh Seal] (1957)

-          Ingmar Bergmanin luultavasti tunnetuin, muttei paras filkka, kaiken kaikkiaan kuitenkin onnistunut, fiksu ja historiallisesti tärkeä teos.

Synecdoche, New York (2008)

-          Charlie Kaufmanin eksentrisin kokonaisuus (onnistuneesta Being John Malkovichista huolimatta), johtuen ehkä hänen mahdollisuudesta toteuttaa visionsa omin ehdoin, käsikirjoittaja-ohjaajana. 2000-luvun parasta tarjoava elokuva on masentava, eksistentialistinen ja surrealistinen kuvaus ihmisen elämästä, tai ehkä koko kulttuurista.

Taxi Driver (1976)

-          Travisin ”vietnamkauhut” purkautuvat leikkausten välissä, tiedottomuuden tilassa, fade in & out:na. Poliittisen praksiksen tehottomuus ja oman tietoisuuden ”kääntyminen ympäri” ajaa Travisin pelastamaan – lähes pedofiilisellä voimalla – nuoren Jodie Fosterin.

There Will Be Blood (2007)

-          Paul Thomas Anderson ja Daniel Day-Lewis synnyttivät yhdessä kuvan miehestä (Daniel Plainview), amerikkalaisesta sellaisesta – ja tietenkin kapitalistista – joka kasvaa ja paisuu yli äyräiden. Nimensä mukaisesti Plainviewillä on selkeä kuva maailmasta ja elämästä, siitä millaiseksi pitäisi tulla ja mitä elämä pitää sisällään; tieto, totuus ja valta ovat hänellä. Keskiössä ovat Day-Lewisin magneettinen ja valtava roolityö sekä Andersonin perfektionistisella otteella hallittu ohjaustyö. Toisinaan Plainview on niin valtava, ettei häntä voi kuvata ilman ”dutch tiltiä”.

Touch of Evil (1958)

-          Pahan kosketus oli Orson Wellesille taas yksi ongelmatapaus Citizen Kanen jälkeen. Kioskikirjan pohjalta luoma tarina on kuitenkin tuhti ja ehkä tyhjentävin tapaus amerikkalaista film noiria. Wellesin oma roolityö sairaalloisen lihavana poliisina toimii ja otosten vauhti, sommittelu ja synkkyys ovat parasta Wellesiä.

Vertigo (1958)

-          Alfred Hitchcockin psykologinen “taideviihteily”, jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.

Werckmeister harmóniák [Werckmeister Harmonies] (2000)

-          Uusi vuosituhat on hyvä aloittaa näin kovalla tekeleellä myyteistä, myyttien myyteistä, poliittisesta sirkuksesta ja valaasta – sekä tietenkin ajasta ja tunteista. Ehkä myös universumista…ja elämästä…ja kuolemasta…taiteen henkisestä rappiosta…ja tylsyydestä…

Withnail & I (1987)

-          Bruce Robinsonin omaelämänkerrallinen kuvaus kahdesta näyttelijästä, jotka eivät luultavasti koskaan tule saamaan töitä – tai ei toinen ainakaan. Vaikeasti toteutettu, nokkela ja loistavasti näytelty komedia, jonka huumori nojaa lennokkaasti ja karismaattisesti ulos syljettyihin lauseisiin ja tilanteen tunnelmaan.

Андрей Рублёв [Andrei Rublev] (1966)

-          Andrei Tarkovskin kokonaisvaltainen ja episodimainen elokuva Andrei Rublevin elämästä – ja vähän muidenkin. Neuvostoliiton ulosrajaama hengellisyys ei ole kaukana ja lopussa toivo herää värien mukana.

Подземље [Underground] (1995)

-          Emir Kusturican vallaton, villi, viehkeä ja vauhdikas kronikka “erään maan” historiasta. Poliittiset keinottelijat osallistuvat vallankumoukseen, mutta rakentavat omat kulissit pitäen yllä ”sodan uhkaa”, ja samalla asetuotantoa – mutta siinä ei ole tietenkään läheskään kaikki. Suositeltavissa luultavasti kaikille maailman ihmisille, paitsi ehkä fasisteille.

乱 [Ran] (1985)

-          Akira Kurosawan luultavasti parhain tekele, joka on mukava fuusio “itää” ja “länttä” (elokuva perustuu erään Shakespeare-hemmon teokseen King Lear) – nojaten kuitenkin enemmän siihen ”itäiseen” puoleen. Lordi Ichimonjin (”Lear”) romahtaminen onnistuneet mittasuhteet erityisesti temppelinpolttokohtauksessa, lopulta hänen naamallaan komeilee kabuki-teatteriperinteen mukainen meikki.

もののけ姫 [Princess Mononoke] (1997)

-          Itseasiassa kaikki Hayao Miyazakin animaatiot ovat onnistuneita, mutta kuten Akira, Prinsessa Mononoke yrittää saada katsojan unohtamaan ”katsovansa piirrettyä”. Kansantaruinen ja ”ympäristöystävällinen” kokonaisuus on toteutettu vallattoman kauniin pensselinvedoin.

東京物語 [Tokyo Story] (1953)

-          Yasujiro Ozun harras tyyli saa katsojan kuin katsojan nöyrtymään. Ozun ”ellipsisessä” maailmassa suurin osa perinteisestä ”Hollywoodin dramaattisesta aineksesta” jätetään näyttämättä, mutta silti kuljetaan syvemmissä vesissä kuin Amerikassa. Setsuko Haran sairaanloisen alentuvainen ja epätoivoista hymyä täynnä oleva roolityö saa pasmat sekaisin.

羅生門 [Rashōmon] (1950)

-          Akira Kurosawan Citizen Kanea lainaileva palapeli, joka kyseenalaistaa totuuden, muistin ja ”pysyvyyden”.