USA I - Hohto ja ikuisesti palaava pahuus

USA I: Stanley Kubrick ja fasistisen konservatismin ”ikuisen paluun hohto”.

Aluksi

Elokuvan The Shining (1980) nimen voi kääntää ”hohdoksi”, mutta nimi/termi tarkoittaa myös ”loistamista” sekä ”loisteliaisuutta” (siis "olla loistava jossain"). Stanley Kubrickin ohjaama elokuva leikittelee näillä ja hyvin monilla muilla seikoilla. Aluksi täytyy tehdä selväksi, että keskityn tässä vain Kubrickin ohjaamaan adaptaatioon Stephen Kingin samannimisestä kirjasta. King itse ei ilmeisesti pitänyt Kubrickin tuotoksesta ja käsikirjoitti itse pitkähkön tv-version kirjastaan (1997). Luin Kingin teoksen joskus kymmenisen vuotta sitten, enkä muista siitä enää mitään, enkä myöskään ole jaksanut sitä uudelleen lukea. Tartuin taannoin johonkin Kingin teokseen, luultavasti Piinaan ja huomasin jo kymmenen sivun jälkeen, että kerronta ei enää sopinut minulle. Tarkoitus ei tietenkään ole ”dissata” Kingiä, vaan lähinnä keskittyä Kubrickin tulkintaan, ja tähän on selkeä syy: Kubrick on koko uransa aikana kanavoinut temaattiset ja esteettiset ratkaisunsa ja taitonsa kirjojen kautta - hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Tappava suudelma (1955) on ainoa, joka ei perustu johonkin kirjalliseen teokseen. 2001: Avaruusseikkailu (1968) on toinen poikkeus, mutta sen toisena käsikirjoittajana hääri kirjailija Arthur C. Clarke, jonka kirjoittamaan julkaisemattomaan novelliin teos perustuu (Clarke julkaisi tekstin myöhemmin).

Kubrickin koko uran läpileikkaavan temaattisen kokonaisuuden keskipisteenä on ihminen. Elokuvat voi jakaa myös tarkennetuin teemoin, esimerkiksi sota, psykologia, historia, väkivalta, sosiologia/yhteiskunta ja niin edelleen. Kubrick on mielestäni pyrkinyt tahallisesti hyödyntämään kirjallisia teoksia, ikään kuin kulttuurisina lähtöpisteinä hänen omille esteettisille ja filosofisille pohdinnoille. Olen pyrkinyt tuomaan esille yksittäisiä impressioita elokuvan eri kohtauksista, mutta myös kantavia teemoja ja ajatuksellisia suuntia.

Juoni

Hohdon juoni on pääpiirteissään yksinkertainen: Jack Torrance (Jack Nicholson), tämän vaimo Wendy (Shelley Duvall) ja poika Danny (Danny Lloyd) ovat kutsuttu hoitamaan viideksi talvikuukaudeksi tyhjennettyä vuoristohotellia nimeltä Overlook Hotel. Heillä on riittävästi ruokaa, mutta ei ketään muita lähistöllä. Jackin on tarkoitus kirjoittaa kirjaansa kaikessa rauhassa ja Wendyn ja Dannyn ilmeisesti vain lomailla. Overlookissa on 70-luvulla tapahtunut surma, jossa paikan ylläpitäjä oli murhannut vaimonsa, kaksostyttärensä ja lopuksi ampunut itsensä. On sanomattakin selvää, että tämä toistuu. Hotellissa lymyää ”muistoja”, jotka ”hohtavat” Dannylle. Kyvystään ”hohtaa” Danny saa tiedon paikan kokilta, Dick Hallorannilta (Scatman Crothers) - aikaisemmin Dannyn mielikuvitusystävä Tony on ”kertonut” hänelle asioita ennakolta. Jack vaipuu siis lopulta mökkihöperyyteen ja yrittää tappaa Wendyn, mutta onnistuu listimään vain paikalle auttamaan saapuneen Dickin. Lopulta Jack jäätyy pystyyn hotellin pihalla olevan pensaslabyrintin koukeroihin.

Kulttuuri

Elokuvan alkuosuudet vellovat jossain määrin perinteisen ja hieman hölmön saippuasarjan muodollisissa kärjistyksissä. Hahmojen sananvaihto on liiallisen positiivista ja jopa naiivia, kuten myös heidän vaatetuksensa (Wendyn naiivi mekko, Jackin peruspuku ja Stuartin hölmö asuste). Ainoa poikkeus on alun pieni repeämä, jossa Wendy kertoo Dannyn lääkärille Jackin riuhtaisseen poikaa kerran niin, että tämän olkapää meni sijoiltaan. Tämä on ensimmäinen viilto siinä muovinkatkuisessa puhtoisuudessa, josta suurin osa Torranceiden kotia on tehty. Wendy kertoo Dannyn lääkärille, että Tony asuu hänen suussaan ja menee vatsaan. Tämä on ensimmäisiä vihjauksia siihen, kuinka Jack mahdollisesti hyväksikäyttää Dannya. Tätä tukevat, ainakin löyhästi, huomautukset Jackin alkoholinkäytöstä. Danny on keskustellut Tonyn kanssa (liikuttamalla etusormea puheen tahdissa) ja tämä ei ilmeisestikään tahdo lähteä matkalle. Myöhemmin, kun kauhu, väkivalta ja seksuaalisuus ovat purkautuneet, Danny ei enää puhu ollenkaan omalla äänellään vaan jäljellä on enää Tony – hän on kasvanut, aikuiseksi? Jack on ollut aikaisemmin opettaja ja kun Wendy kuvailee heidän elämää, tästä saa käsityksen, että Danny on hieman niskoitteleva lapsi, jota Jack ”rankaisee”. Autoritaarinen valta yrittää murskata vapauden huudon.

Jack on muodollisessa haastattelussa hotellin hoitajan paikkaa varten, todellisuudessa, kuten kunnon hyväveli-bisnesdiilissä konsanaan, hänet on jo valittu tehtävään. Häntä haastatteleva Stuart Ullman (Barry Nelson) on kuin veikeä ja pinnallinen senaattori, joka vakuuttelee alamaisen, vallankäyttönsä kohteen ”tehtävänsä tärkeydestä”. Ullmanin pöydällä on koko ajan näkyvissä hänen nimikylttinsä sekä pieni Yhdysvaltain lippu. Haastattelukin sujuu sutjakkaan pinnallisesti, aivan kuin suoraan jostain keskinkertaisesta saippuasarjasta. Kapitalismin performatiivisuus nostaa päätään, kun Ullman kertoo, ettei hotellia kannata pitää auki talvella, koska teiden auraaminen ”ei vain ole kannattavaa”. Ullman kertoo myös aikaisemmin sattuneesta tragediasta, sekä siitä, kuinka joillekin viiden kuukauden yksinäisyys voi olla liikaa. Tähän Jack toteaa kunnon konservatiivisen liberaalis-individualistisen sanoin ”not to me!”, hän ei tietenkään tarvitse muita. Hän myös tietää, että hänen vaimonsa ja poikansa ”will be just fine”. Yksityiskohtana täytyy mainita, että kun Ullman kertoo menneestä tragediasta (70-luvulta), hän mainitsee että murhaaja Charles Grady (Philip Stone) tappoi itsensä ”west wingissä”. Myöhemmässä vaiheessa muuten, kun Jack ”tapaa” Gradyn (tosin 20-luvulla), tämä sanoo nimekseen Delbert. Jack myös mainitsee, että Wendy tulee olemaan innoissaan, kun kuulee tästä ”tragediasta”: hän on kiinnostunut kummitusjutuista ja kauhuelokuvista, koska totta kai, tällaisia tragedioita ei oikeasti tapahdu, ne ovat jossain kaukana, myytteinä, taruina, kirjan sivuilla ja elokuvissa.

Hotelin nimi ”Overlook” on myös mielenkiintoinen. Sanan voi kääntää esimerkiksi ”olla huomaamatta”, ”katsoa läpi sormien”, ”sijaita yläpuolella” tai ”katsoa ylhäältä”. Tosin mielenkiintoisin voisi olla ”valvoa”. Hotelli on Ullmanin kertomuksen mukaan rakennettu intiaanien hautausmaalle, joka onkin elokuvan ehkä tärkein seikka. Sen interiöörit on koristeltu intiaanien taiteella ja kaiverruksilla, aivan kuin jokin sairas palkinto, voitonmerkki tai huonon omantunnon takia rakennettu kunnianosoitus. Stuart kertoo myös, että he ovat kestinneet läpi vuosien julkkiksia, näyttelijöitä, presidenttejä ja kuninkaallisia – ”all the best people”. Kommentti kertoo täysin sen, minkälainen piiri hyväksytään ”oikeiksi ihmisiksi”, ei ainakaan se ”kansa” jonka päälle hotelli on rakennettu ja jonka haudoilla Amerikan kerma on vuosien ajan tanssinut.

Torrancet tapaavat myös tummaihoisen kokin Dick Hallorannin ja jättävät Dannyn tämän kanssa hetkeksi. Hallorann kertoo Dannylle ”hohtamisesta” ja tässä tulee toinen viittaus mahdolliseen hyväksikäyttöön: myös Hallorannia on hyväksikäytetty ja tällainen väärinteko on saanut hänet ”hohtamaan”, tai pikemminkin se on saanut hänet ”hohtamaan” jotain parempaa, paremman elämän toivossa. Toisaalta ”hohtaminen” voi olla piilotettu elementti, jokin jonka toinen kärsinyt tunnistaa. Toinen mielenkiintoinen tapa tulkita tämä, on jonkinlainen sukupolvien tietoisuuksien ero; Hallorann on tummaihoinen, mutta tämä ei merkitse Dannylle, nuorelle mitään, hänet on kasvatettu tasa-arvoiseksi, mutta hänen vanhempansa pitävä vielä sitä ”etäisyyttä” mikä on (lähes) välttämättä tummien ja valkoisten välillä, ainakin 70- ja 80-luvuilla. Voisi kai sanoa, että Danny on ”samalla aaltopituudella”, hän ymmärtää myös ei-valkoista ja ei-länsimaalaista elämää ja olemista. Jos termin ”shining” kääntää ”loistokkuudeksi”, voi kai ajatella, että Dannyllä on kykyjä, älykkyyttä, neroutta, joka Jackiltä puuttuu, ja joka on yksi syy sille, miksi hän ”sekoaa”. Danny myös ”lukee” Hallorannista, että tämä pelkää huonetta numero 237.

Samassa kohtauksessa, jossa Torrancet tapaavat Hallorannin, Jack kysyy paikalle saapuvalta Dannylta ”Did you get tired of bombing the universe?” Tällaiseen toimeen Jack poikansa varmasti haluaisi ja luultavasti opettaakin häntä, kuten myös muita oppilaitaan (tai opetti). Ullman myös sanoo, että ”at five o’clock you would’ve belive anyone was ever here”, aivan kuin tulossa olisi apokalyptinen hiljaisuus ja ydintalvi.

Myöhemmin, kun Wendy ja Danny vaeltelevat pihalla olevan pensaslabyrintin syvyyksissä, Jack astelee labyrintin pienoismallin luo ja tuijottaa sitä ylhäältä ("overlook"), kuin jumala tai paholainen. Samalla kamera zoomaa labyrinttiin ja se onkin ”todellinen” labyrintti. Jack saa ”idean” tai sysäyksen leikkiin, jonka kohteina ovat hänen poikansa ja vaimonsa. Labyrintit toistuvat elokuvassa monessa mielessä: seinien ja lattioiden kuvioissa, sisällä käytävissä, ulkona pensaissa sekä keittiössä.

Huone numero 237 on mielenkiintoinen aspekti, se on aivan kuin keskitysleirin ”se huone”, kaasukammio, johon kukaan ei halua joutua. Keskitysleirin uusi tulokas Danny kysyy ihmeissään Hallorannilta, että miksi tämä pelkää huonetta 237. Hän ei vastaa, se on alue josta ei ole paluuta ja josta ei puhuta.

Kun Wendyn ja Jackin suhde alkaa rakoilla, heidän elämänsä alkaa muistuttaa tyypillistä jämähtänyttä perhettä: Jack nukkuu tai möllöttää masentuneena huoneessaan, Wendyn ja Dannyn tapittaessa TV:tä, jonka kylmä valo hohkaa takanaan talvimaiseman viima.

Danny houkutellaan huoneeseen numero 237, jossa oltuaan hänellä on kaulassa mustelmia. Wendy syyttää tästä Jackia, joka on juuri nähnyt ”kamalaa painajaista”, aivan kuin omantunnon huutona. Jack vierailee huoneessa ja kohtaa ensin kauniin naisen – jonka voi nähdä symboloivan joko Wendyn kieltämiä seksuaalisia haluja tai sitten tavallaan Dannyn hyväksikäytön kieltona. Jackin suudeltua naista, tämä muuttuu ”homehtuneeksi” ja visvaiseksi käveleväksi vanhukseksi; aivan kuin hänen seksuaalisuutensa olisi vihdoin ”likaantunut” kaiken sen perversion jälkeen. Toisaalta tilalle astuu homoseksuaalinen motiivi, Jack on menettänyt loputkin himostaan naisiin. Samaan aikaan näytetään Hallorannia, joka kotonaan tuntee Dannyn ”hohdon”. Hänen seinillään riippuu kuvia alastomista tummista naisista, aivan kuin huomautuksena Jackin impotenssiin, että sen syynä voi olla ”valkoisen miehen” pelko ”mustan miehen” seksuaalisuutta kohtaan.

Seuraavaksi seuraa ”minä, minä ja minä” puhe, jossa Jack syyttää Wendyä kaikesta, tai oikeastaan siitä, että tämä on huolissaan. Jackin täytyy olla keskipiste, hänen työnsä tärkeintä ja Wendy tekee pienet naisten askareet. Todellisuudessa hänelle jää kaikki, kun Jack potee henkistä ja fyysistä impotenssia kirjoituskoneen tyhjien paperien edessä. Hänen saamat kuvitteelliset drinkit (aikaisemmin hän oli lopettanut juomisen) 20-luvun hotellin baarissa osoittavan sen aikakauden ja ilmapiirin johon Jack haluaisi palata. 20-luku oli Amerikan kulta-aikaa, tai näin ainakin sanotaan, ja baarin nimi onkin osuvasti ”Golden room”. Tuohon aikaan eivät miesten silmille hyppineet naiset tai ”neekerit” (”nigger”, tärkeä termi tulkinnan kannalta, jota Grady-haamu käyttää kuvaillessaan Hallorannia). WC:ssä Jack tapaa 20-luvun version 70-luvun tappajasta Gradystä, mutta he ovat kuitenkin sama henkilö. He ovat se kulttuurinen aines, joka velloo ihmisten yhteisessä tietoisuudessa rikosten jäljiltä. Se on myös se ahdistus, joka purkautuu kun kapitalismin performatiivisuus ottaa kaiken alleen – Eros ja Dionyysinen purkautuvat tavalla tai toisella, lopulta. Gradyn mukaan Jackin pojalla on ”great talent”, ”hohtaminen”, jota tämä käyttää ”heitä” vastaan. Tässä tulee esiin taas Jackin keskinkertaisuus ja Dannyn mahdollisuus, hänen lahjakkuutensa ja tietonsa, joilla hän voi esimerkiksi parantaa maailmaa. Mutta Grady ja Jack, konservatiivinen traditio, haluavat pitää yllä omat kulissinsa ja sortavan vallan koneistot. Jack syyttää Dannyn pehmeydestä Wendyä: ”it’s his mother, she interferes”. Grady sanoo, että he tarvitsevat “good talking to”, kuten hän teki omalle perheelleen, “I corrected them”. Gradystä ja nyt (viimeistään) myös Jackistä paistaa fasistinen kuri ja vallankäyttö, joka ei hyväksy vastaväitteitä tai toisenlaisia ajatuksia, toiseutta.

Danny ja Wendy katsovat yhdessä maantiekiitäjää (tunnusmusiikki kuuluu) ja kun Wendy lähtee katsomaan missä Jack on, kiitäjäjahti voi alkaa (tunnusmusiikki loppuu kun Wendy kävelee pois). Yksinjäätyään Danny toistaa ”redrumia” (kuten myös myöhemmin). Mielenkiintoista on sanasta saatavat eri muodot. Esimerkiksi sana voi olla ”red room” (kuten baarin WC), tai ”red rum”, siis punainen rommi (tai veri) tai Dannyn toistellessa sanaa nopeasti ”red run”, ”red run”, joka voi viitata tietenkin juoksevaan, valuvaan vereen – tai, kyllä, olla kehotus tai uhkaus intiaanille; ”juokse punanahka”! Erityisesti viimeinen tulkinta toisi mielenkiintoisen käänteen siihen, miten ”hautausmaa” on saanut alkunsa - tai ehkä se ei ollut niin vaikeasti arvattavissa muutenkaan. Grady muuten sanoo WC:ssä Jackille, että tämä on aina ollut ”caretaker”, hoitaja, joka voi viitata siihen, että intiaaneilta anastettu maa on ollut ”heillä” hoidossa. Voisi kai ajatella, että jos joku ei ole hoitamassa paikkaa talvella, se päätyy takaisin luontoon, intiaaneille. ”Caretaker” voi myös kohdistua siihen, että Jack miehenä on perheen pää, hän pitää siitä huolta.

Wendy löytää Jackin sekasortoiset vuodatustekstit (monta sivua klassista ”all work and no play makes Jack a dull boy”) ja joutuu konfliktiin seonneen Jackin kanssa. Jackin raivoamisessa kulminoituu mielenkiintoisesti monet amerikkalaisen (ja yleensä länsimaalaisen) elämän ja ajattelun piirteet: ” Have you ever had a SINGLE MOMENT'S THOUGHT about my responsibilities? Have you ever thought, for a single solitary moment about my responsibilities to my employers? Has it ever occurred to you that I have agreed to look after the OVERLOOK Hotel until May the FIRST. Does it MATTER TO YOU AT ALL that the OWNERS have placed their COMPLETE CONFIDENCE and TRUST in me, and that I have signed a letter of agreement, a CONTRACT, in which I have accepted that RESPONSIBILITY? Do you have the SLIGHTEST IDEA, what a MORAL AND ETHICAL PRINCIPLE IS, DO YOU? Has it ever occurred to you what would happen to my future, if I were to fail to live up to my responsibilities? Has it ever occurred to you? HAS IT?” Kommentissa kaikuvat ne kaikki valistusajattelun piirteet, jotka taas kerran ovat ”väärissä käsissä”, vallankäytön elementteinä – ja juuri tätä traagista kertomusta Amerikan historia onkin täynnä.

Jack on jäänyt vangiksi kylmätilaan, mutta Grady päästää hänet ulos. Tämä kommentoi, että ”wife seems to be stronger than we thought”, konservatiivienkin on joskus otettava opikseen, nainen voi olla muuallakin kuin keittiössä. Lopulta Jack tuhoaa heidän makuuhuoneen ison pahan suden puhkumisen ja puhaltelun saattelemana, kuin irvokas kulttuurisen alitajunnan painajainen. Pakomatkalla Wendy näkee ”näkyjä” tai symbolisia repeämiä; esimerkiksi irvokas karhupukuinen henkilö ottaa mieheltä suihin, vanha mies jonka kallo on halkaistu sekä huone täynnä luurankoja. Ensimmäisen näyn voisi kai lukea myös Wendyn ja Jackin homoseksuaalisuuden kohtaamisena tai paljastumisena, ehkä. Viimeinen on visio Wendyn tulevaisuudesta, ehkä koko kulttuurin lopusta, jossa museomaisessa varjellussa hotellissa luurangot odottavat - niin mitä?

Danny johdattaa Jackin hyiseen pensaslabyrinttiin, johon tämä lopulta jäätyy. Danny astelee takaisin, omia jälkiään, hän toimii nokkelammin kuin Jack – hänen ”hohtava lahjakkuutensa” pelastaa hänet. Toisaalta voidaan ajatella, että Danny osaa palata takaisin, jos tarve vaatii, hän osaa purkaa historiaa ja rakentaa sen varaan uudelleen. Jack on jäätynyt, mutta kaikki tietävät mitä jäädytys tarkoittaa: jäädytetyn voi aina sulattaa uudelleen. Jack on se ikuinen konservatismi, fasismi, pahuus ja synkkyys, väkivalta joka aina voitetaan, mutta joka aina sulaa, palaa takaisin, ikuisesti, sillä ihminen rakentuu konfliktista; Eroksen ja Thanatoksen taistelusta, Apollonisen ja Dionyysisen vaihtelusta.

Lopulta kamera lipuu hitaasti hotellin sisällä olevaan valokuvaan, joka on päivätty 4.7.1921 ja edessä keskellä hymyilee Jack. 20-luvulla, kulta-aikaan (ja vieläpä Amerikan itsenäisyyspäivänä) kaikki oli hyvin, ”O tempora, o mores”.

Lopuksi

Elokuvassa on paljon elementtejä, jotka tuovat mieleen jollain tavalla amerikkalaisen kulttuurin kehityksen 1900-luvulla. Apollo 11 Dannyn paidassa ja kaksoset ovat yhdessä kuvailtu kuvastavan jonkinlaista ”totuutta” kuukävelyn lavastuksesta ja niin edelleen. Mielestäni Dannyn paita toimii vain symbolina ”uudelle aikakaudelle/sukupolvelle”, joka joutuu raahaamaan perässään Jackin vanhaa, maskuliinista ja konservatiivista traditiota. Tämän tradition synkkä menneisyys nousee tämän tästä tuhoamaan heidät kaikki. Toisaalta toinen mielenkiintoinen piirre kaksosissa on Afrikkalaiset niin sanotut ”hohtavat” jumalkaksoset (ainakin englanniksi heitä kuvaillaan ”shining twins”) Mawu ja Lisa (tai Li-Sa).  He ovat molemmat saman androkyynin/hermafrodiitin jumalan (Mawu-Lisa) puolia. Tämä tuo lisää vettä myllyyn elokuvan pinnan alla piileville seksuaalisuuskysymyksille. 

Elokuvassa pyörii monia kysymyksiä teknologiasta. Esimerkiksi intiaanien hautausmaa on suhteellisen rankan luonnon keskellä ja tietenkään teknologiaan tottunut ”valkoinen mies” ei siellä pärjää, kuten voimme Jackin kohdalla huomata. Toisaalta teknologiaa ei yksiselitteisesti ”dissata”, siihen uppoutuminen nähdään heikkoutena, mutta esimerkiksi Hallorann tulee pelastamaan Torranceja teknologian avulla. Ihmisyyden kuolema ja sekoaminen tulee hitaasti kylmyyden mukana, Jackin sisäinen valo sammuu, hän ei hohda enää sitäkään vähää mitä joskus. Eros ja Dionyysinen ovat kuolleet hänen sisältään ja hän on ne itse tappanut, rajaamalla elämänsä vain työhön. Luovuuden tyrehtyminen nousee elokuvassa toistuvasti esiin, kuten myös Jackin ”katkeruus” Dannylle, pojalleen. Juha Varto on kommentoinut, että kulttuureissa on perinteistä, että vanhemmat ovat vihaisia nuorisolle, sillä he ovat kateellisia näiden nuoruudesta, elämänhimosta ja taidokkuudesta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on Gradyn kommentissa, kun hän sanoo Jackille Dannyn pyytävän ”lahjansa” avulla ulkopuolisen ”tämän keskelle”, että hän käyttää sanaa ”nigger”. Se on katkeransävyinen kommentti, aivan kuin tuulahdus orjakaupan ajoilta, jolloin Grady kiroaa, että pitääkö tänne ”omien villien” (intiaanit) keskelle raahata vielä afrikkalaisia ”villejä”.

Hotelli on perustettu vuonna 1907, olisi mielenkiintoista tutkia tarkemmin, minkä takia kyseinen vuosi on valittu. Filosofi ja teologi Mircea Eliade syntyi kyseisenä vuonna, tästäkö johtuu Jackin ”ikuinen paluu” (jäätyminen/sulaminen)? John Wayne ja Sir Laurence Olivier ovat syntyneet myös kyseisenä vuonna, toinen periamerikkalaisen konservatismin ikoni ja toinen englantilaisen yläluokan maskotti (imperialismin symboli?). En tiedä onko näillä merkitystä, tai onko sillä, että Klara Hitler kuoli kyseisenä vuonna? Hotellin rakentuessa alkoi rakentua myös jotain muuta, niin Amerikassa kuin Euroopassa. Lopun valokuva viittaa vuoteen 1921, mielenkiintoisena elementtinä tuona vuonna menestyneimmät elokuvat ovat olleet jollain tavalla ”teemaan” sopivia: The Four Horsemen of Apocalypse, The Kid, The Haunted House, The Playhouse sekä Every Woman’s Problem.

”Hohtaminen” (shine) sopii myös mielenkiintoisesti erityisesti Martin Heideggerin käsittelemään kreikkalaiseen ajatukseen totuudesta olemisen kätkeytymättömyytenä, jolloin oleva tuodaan esiin tai sen voi ajatella ”loistavan”, ”hohtavan”, kun se ei ole enää peittynyt. Hallorannin mukaan paikat ja ihmiset ”hohtavat” ja vain ”hohto” kyvyn omaavat voivat nähdä nämä (”things people who shine can see”). Tämä liittyy mielestäni mielenkiintoisesti platonistiseen ajatukseen hyvästä ja hyvän tekemisestä, joka lopulta on sitä, että oleva tulee esiin kätkeytyneisyydestään, kaikenlaiset ”peitot” ovat lumetta, pimeyttä ja valhetta. Kun ihmiset tekevät oikein ja hyvin, he ”hohtavat” ja tämän kautta he tietävät maailman ja näkevät sen, sekä sen kaikki puolet, sen monimuotoisuuden.