USA II: Impressioita
Armottomasta, sen myyteistä ja vähän Blood Meridianista.
Clint Eastwood ei
ole kovin hyvä näyttelijä ja tämä on selkeä seikka kaikille, jotka ovat nähneet
hänet valkokankaalla. Eastwood on kuitenkin kunnostautunut ohjaajana ja tästä
hyvänä esimerkkinä voi mainita 2004 valmistuneen ”loistavan” elokuvan Menneisyyden ote (Mystic River). Papan
selkeä mestariteos on kuitenkin vuonna 1992 valmistunut tyhjentävä western Armoton (The Unforgiven). Itseasiassa
voisi jopa mennä niin pitkälle, että väittäisi kyseisessä elokuvassa Clintin
näyttelemisenkin toimivan – toki Gene
Hackman ja Richard Harris varastavat
shown, mutta kuitenkin. David Webb
Peoplesin käsikirjoitus oli ilmeisesti valmistunut jo 70-luvulla, mutta Eastwood
karaisi itseään parinkymmenen vuoden ajan, kunnes oli tarpeeksi vanha
esittämään päähenkilöä.
Armottoman juoni on sinänsä yksinkertainen ja selkeä:
Eastwoodin esittämä ”vanha kelmi” Will Munny lähtee vielä kerran hakemaan
verirahoja kunnostaakseen tilaansa sekä turvatakseen lapsilleen ruokaa ja sen
sellaista. Mukaansa hän haalii menneiden päivien tutun, Nedin (Morgan Freeman). Saalista jakamaan
astuu vielä Kid (Jaimz Woolvett),
joka on nimensä mukaisesti nuori ja kokematon, mutta sitäkin innokkaampi
(kunnon westernkliseen mukaisesti). Henkilöiden hamuama saalis on luvattu prostituoitua
viiltäneestä hemmosta ja tämän kaverista (kuolleina). ”Pitäjän” sheriffi Little
Bill (Hackman) yrittää käännyttää palkkion asettaneiden naisten päät, mutta
sana on jo kiirinyt moniin suuntiin, esimerkiksi English Bobin (Harris)
korviin. Bobin mukana kulkee kirjailija Beauchamp (Saul Rubinek), jonka tarkoitus on tallentaa Bobin tarinoita sekä
mahdollisia tapahtumia ”villin lännen seikkailuiksi”, tarustoksi. Kaiken
kaikkiaan: Little Bill näyttää Bobille ”taivaan merkit” (sekä kertoo totuuden
tämän ”tarinoista”) ja Will, Ned ja Kid tappavat palkkiorahan kohteet. Ned jää
kiinni ja Little Bill tappaa hänet, joka johtaa siihen että Will kostaa
Billille. The end.
Siinä ei tietenkään ole ihan kaikki, vaikka tällaisena
pinnallisena viihdykkeenä elokuva on myös hyvin rullaavaa katsottavaa.
Ambivalentti myytti
”Myytti” on suuressa osassa elokuvaa. English Bobin kertomat
tarinat, jotka Little Bill ”purkaa” (erityisesti nöyryyttämällä ja pieksemällä
Bobin) muotoutuvat itse western genren myyteiksi. Herrasmiehenä esittäytyvä
English Bob on kertonut Beauchampille ilmeisesti tarinan Corkysta – tosin tätä
ei kerrota katsojalle. Mutta kun Little Bill kertoo kuinka tapahtumat oikeasti
menivät, katsoja rekonstruoi kuin automaattisesti ”mahdollisen tarun” jota Bob
levittää:
Little Bill Daggett: You see, the night that Corky walked into the Blue Bottle, and before
he knows what's happening, Bob here takes a shot at him! And he misses, 'cause
he's so damn drunk. Now that bullet whizzing by panicked old Corky, and he did
the wrong thing. He went for his gun in such a hurry that he shot his own damn
toe off. Meantime Bob here, he's aiming real good, and he squeezes off another,
but he misses, because he's still so damn drunk, and he hits this thousand-dollar
mirror up over the bar. And now, the Duck of Death is as good as dead. Because
Corky does it right. He aims real careful, no hurry, and... BAM! That Walker
Colt blew up in his hand, which was a failing common to that model. You see, if
old Corky had had two guns instead of just a big dick, he'd would have been
there right to the end to defend himself.
Kukapa tällaista tarinaa haluaisikaan kertoa itsestään? Billin
tarkoitus on osoittaa, ettei myyttejä ole, on vain raaka ja moraalisesti ambivalentti
tosielämä, realismi. Willin hahmostakin liikkuu taruja. Häntä kuvataan
raakalaiseksi ja tappajaksi, joihin tämä vastaa vain ”en muista” tai ”en ole
enää sellainen”. Willin menneisyys selviää pieninä fragmentteinä, jotka
kuulostavat epätodellisilta ja elokuva vieläpä pelaa osuudet niin, että katsoja
ajattelee ne helposti – aivan – myyteiksi, taruiksi, ehkä jopa liioitteluksi.
Harvoin elokuvissa (siis hyvissä) kasaantuu näin
paljon painetta loppukohtaukseen. Will astelee synkin askelin, film noir sateen ja varjojen
saattelemana saluunaan johon Little Bill ja hänen viisi apulaistaan ovat
kokoontuneet juhlistamaan Nedin nitistämistä. Willin astuessa saluunaan sisään,
ei Little Billiä vastassa ole enää sama huonokuntoinen sikopaimen kuin alkupuolella.
Haulikkoa pitää nyt se myytti, jonka ei pitänyt olla totta, jonka ei pitänyt tapahtua.
Aikaisemmin Little Bill on kertonut kirjailijalle Beauchampille, ettei English
Bob ole tappanut viittä miestä kerralla, koska se ei ole totta – sellaista ei
oikeasti tapahdu. Mutta nyt rankkasade on kuljettanut sellaisen hänen eteensä.
Little Bill tunnistaa hänet heti:
Little Bill Daggett: You'd be William Munny out of Missouri. Killer of women and children.
Will Munny: That's right. I've killed women and children. I've killed just about
everything that walks or crawled at one time or another. And I'm here to kill
you, Little Bill, for what you did to Ned.
Ammuttuaan Billin ja viisi hänen miestään Will ratsastaa
pois, eikä kukaan uskalla ampua häntä.
Elokuvan moraali on mielenkiintoisen ambivalentti. Will nousee helposti pidettäväksi hahmoksi ja sheriffi Little Bill, jonka pitäisi olla ”hyvä”, muuntuu pahikseksi - tälle ei ole oikeastaan edes mitään syytä. Little Bil on sheriffi, joka tekee voitavansa ympäröivissä olosuhteissa ja omilla kyvyillään, hän ei ole missään tapauksessa täydellinen ja tietää sen itsekin. Toisaalta elokuvassa ei ole yhtään puhdasta hahmoa, vaan kaikki ovat kusipäitä Eastwoodin mentorin, Sergio Leonen tyyliin. Tai ehkä he ovat vain ihmisiä? Little Bill ja hänen miehensä kurottavat valtansa kylän/pitäjän yli ja heidän oikeudenmukaisuuteen on prostituoitujen tyydyttävä. Bill käskee rakkareiden antaa karjaa palkkioksi viillellylle tytölle, mutta muut naiset eivät hyväksy tätä; viillelty ei voi enää ”tehdä työtään”. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko naisten asettama palkkio millään tavalla oikeudenmukainen rangaistus (palkkion saa siis kahden kelmin tappamisesta)?
Elokuvan prologi ja epilogi käsittelevät sitä, kuinka hyvän
perheen ”hyvä tyttö” rakastui Williin ja muutti tämän – ja tähän seikkaan hän
vetoaakin:
Will Munny: I ain't like that no more. I ain't the same, Ned. Claudia, she
straightened me up, cleared me of drinkin' whiskey and all. Just 'cause we're
goin' on this killing, that don't mean I'm gonna go back to bein' the way I
was. I just need the money, get a new start for them youngsters. Ned, you
remember that drover I shot through the mouth and his teeth came out the back
of his head? I think about him now and again. He didn't do anything to deserve
to get shot, at least nothin' I could remember when I sobered up.
Lainauksessa tulee esille toinenkin elementti, joka on
vaikuttanut: alkoholi. Elokuvan loppupuolella, kun Will saa tiedon Nedin
kuolemasta, hän nappaa ensimmäisenä (ja ensimmäistä kertaa) viskipullon
käteensä – aivan kuin Kippari-Kalle pinaatin. Näissä asioissa kiteytyvät
western genren ”myyttiset elementit”; väkivalta, viina ja tarut kävelevät käsi
kädessä. Mukaan saattaa nousta nainen, joka selkeyttää pyssysankarin (tai
kelmin) pään. Tällainen villi länsi – western – on myös hyvin miehinen projekti
ja tämä on ollut eittämättä westernelokuvien historia. Tietenkin muutamia
poikkeuksia on, kuten esimerkiksi Nicholas
Rayn elämää suurempi Johnny Guitar
(1954) – siis nimestään huolimatta, ja sitä on suositeltava kaikille
yleismaailmallisena elokuvakulttuurikokemuksena.
Armoton esittää Amerikkalaisen elämän konservatiivista
puolta, jossa valta-asemassa oleva kertoo, mikä on totta ja mikä ei. Little
Bill kertoo, ettei ole mahdollista tappaa kuutta ja kävellä pois elävänä.
Olemassa on tahoja tai valtaa, joka jyrää alleen kaiken, joka on oikeasti kova,
julma kuin Will Munny. Nälkä tai perheväkivalta ei lähde sillä, että ei enää
ajatella sitä. Eikä se että sitä ei tapahdu itselle tarkoita, ettei sitä
tapahtuisi muille. Munny on paha, vääjäämätön kuolema, eikä häneltä pelasta
edes se, että ajattelee, ettei ansaitse sellaista, koska on ”hyvä”. Näin
ajattelee Little Bill ja rakentaa samalla myyttiä itsestään, kuvaa puhtoisesta
sheriffistä, joka on nikkaroinnin ohella oikeudenmukainen. Hän myös kertoo
”kyläläisille”, ettei heitä pelasta kukaan, ettei ole olemassa mitään muuta
kuin tämä, hän, pelastavana elementtinä – ”unohtakaa sankarit, tarut ja
pelastus”. Hän on keskinkertainen ja pyrkii nitistämään maailman samanlaiseen
muottiin, aivan kuin kieltämällä kaiken suuremman, paremman tai pahemman.
Toisaalta hän on myös ”moderni” poliisipäällikkö, ei rämäpäisenä juoksenteleva
pyssysankari. Hän saattaa myös olla oikeassa siinä, että ”lännen myyttejä” ei
ole, mutta koskaan ei pitäisi sanoa ”ei koskaan”.
Vereen piirretty meridiaani
Cormac McCarthyn Blood Meridian (Blood Meridian or the Evening Redness in the West, 1985) pelaa
samoilla palapelin palasilla, purkaen Yhdysvaltojen historian myyttejä ja
konfliktitonta kuvaa. Teos sekoittaa historiallista faktaa ja fiktiota, mutta
samalla se rakentaa omia myyttejään hitaasti mutta varmasti. Judge Holden
nimensä mukaisesti tuomitsee kaikki ja kaiken, mutta samalla hän ”kokoaa”,
”kerää” ja ottaa haltuunsa luonnon. Hän on valistuksen perillinen, mutta
toisaalta romantiikan vastaisku tälle. Rationaalinen ottaa ”luonnon” haltuunsa,
pussittaa sen ja upottaa formaldehydiin. Irrationaalinen, romantiikan puoli,
tuhoaa luonnon, raiskaa miehet, naiset ja lapset. Holden on selittämätön, joka
taiteilee rationaalisen ja irrationaalisen rajoilla – sekä kirjaimellisesti
maantieteellisillä rajoilla. Hän on vapauttanut itsensä täysin kaikista
säännöistä ja on ylevä yksinäisyys, absoluuttinen individualismi: hän on
ottanut kohtalon omiin käsiinsä ja muotoilee sen objektiiviseksi.
”The freedom of birds is an insult to me. I'd
have them all in zoos.”
Lintujen vapaus ja kyky lentää ovat hänelle liikaa, ja koska
hän ei voi saada näitä, on ne tuhottava tai vangittava. Kirjan päähenkilö,
nuori Kid, on Holdenin loputtoman kiinnostuksen kohde; hänen on saatava tämän
nuoruus ja elinvoima. Kid on myös symbolinen tulevan kansakunnan edustaja, siemen, jonka Holden tahtoo nielaista kokonaisena.
Kuten aikaisemmin totesin, Holden on kuin kävelevä valistus.
Hän osoittaa mitä valistuksen perinne saa aikaan, kun se on päästetty
valloilleen ”erämaassa” väärien miesten toimesta. Amerikan historiassa on hyviä
esimerkkejä tästä; esimerkiksi itsenäisyysjulistuksen laatijoiden joukossa,
jotka halusivat kouluttaa ”villit” fiksuiksi, ”oikeiksi ihmisiksi”, päästää
heidät pois alaikäisyyden tilastaan. Oli mahdotonta antaa heidän jatkaa
elämäänsä sellaisena kuin he olivat sen tunteneet tuhansia vuosia. Holdenin
”valistus” on saastuttanut meksikolaiset, intiaanit, amerikkalaiset ja kaikki
muut; heistä on tullut veristä sohjoa, soppaa, tappokoneita, juuri sellaisia
raakalaisia, millaisiksi ”valistusajattelijat” ”alkuasukkaat”/intiaanit ”kuvittelivat”
– mutta mitä he eivät todellisuudessa olleet.
Sama on toistunut aikaisemminkin kirjallisuudessa,
esimerkiksi Joseph Conradin teoksessa Heart
of Darkness (Pimeyden sydän, 1901).
Pimeyden sydämessä on tietysti mukana hieman muutakin, esimerkiksi että Euroopan
”tietoisuus” pyrkii lopettamaan Kurtzin ajattelun ”synteesin”. Eurooppa ei kestä
mahdollisuutta, että traditionaalinen heimo, alkuasukkaiden ajattelu, voisi
elää heidän rinnallaan – tai että heidänkin ”tietoisuudesta” on löydettävissä
ne elementit mitä ”pimeän Afrikan kansat” omaavat. Esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan
edustajat ovatkin mielenkiintoisesti tutkineet juuri näitä kysymyksiä, Eroksen ja Thanatoksen sekä Apollonisen ja Dionyysisen kamppailua.
Lopuksi
Armottomassa, Blood Meridianissa ja Hohdossa (katso lisää)
toistuvat samat teemat. Amerikan menneisyys ja nykyisyys nähdään ”rikollisesta
aineksesta” rakentuneena tragediana, kertomuksena. Kaikki teokset pyrkivät
purkamaan tätä ja kaikissa näissä taustalla on (hieman yksinkertaistettuna)
sivistyksen/valistuksen ”pilaantuminen” ja sen vastakkainasettelu ”villiyden”
tai ”alkukantaisuuden” kanssa. Kaikissa toistuu myös jonkinlaisen ”luonnollisuuden”
(joka on vaikea termi, mutta jonka jokainen teos pyrkii itse määrittelemään)
ulosrajaaminen ihmiselämästä ja se, miten tämä tulee vaikuttamaan. Viimeisenä
on Amerikalle klassinen ”me” vastaan ”he” ajattelu ja pahojen ja hyvien
määrittely. Tämä tuntuu toistuvan lähes kaikilla elämänalueilla, joka taas
johtuu lähinnä siitä että kaikki elämänalueet ovat elämän alueita ja siten liittyvät toisiinsa (on vain ”yksi elämä”).
Amerikkalaisen kulttuurin reunamilla astelee aina fasismi tai jokin muu, joka
on tullut anastamaan ”vapauden”. Tämä saattaa olla totta, mutta tällainen
elementti on myös kulttuurin ja jopa ihmisten sisällä ja (kuten Frankfurtin
koulukunnan edustajat ovat pohtineet) kun ihminen alistaa ”luonnon” (kaikissa
sen merkityksissä, fysiksen ja
tietoisuuden jne.) hän myös alistaa itsensä, ennemmin tai myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti