Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Jean-Luc Nancy kollokvio (11.10.2012) [kooste]

Nancy ja Olemisen moneus

Jean-Luc Nancyn (1940-) filosofiaa on vaikea lokeroida, mutta jos niin täytyy tehdä, se sijoittuu luultavasti ”mannermaisen perinteen” puolelle, ja tarkemmin postmodernin ja dekonstruktion rajamaille. Nancyn suuria lähteitä ovat Martin Heidegger ja Jacques Derrida, joiden destruktio ja dekonstruktio ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa. Tämä näkyykin vahvasti Nancyn tuotannossa. Myös Jacques Lacanin psykoanalyysi on tärkeässä asemassa. Nancy onkin kritisoinut tätä psykoanalyysin perinnettä vahvasti, kuten myös subjektikäsitystä yleisesti (Kant, Descartes, Hegel). ”Filosofinen ystävyys” Philippe Lacoue-Labarthen kanssa on myös tuottanut monia tekstejä. Nancy on myös suodattanut filosofiaansa henkilökohtaisia empiiris-fenomenologisia kokemuksia sydämensiirrosta ja ruumiin hylkimisreaktioista. Nancyn ajattelu ei ole kuitenkaan kytkeytynyt vain metafysiikkaan ja poliittis-yhteiskunnalliseen filosofiaan (yhteisöön), vaan mukana on aina kulkenut kiinnostus taiteisiin ja estetiikkaan. Nancyn tuotanto on valtaisa ja tällaiset yleistykset eivät tietenkään näytä hänen filosofiansa koko skaalaa.[1]

Tampereen yliopistolla pidettiin (11.10.12) Jean-Luc Nancy-kollokvio otsikolla Singulaarinen pluraalinen oleminen. Järjestäjänä toimi lehtori Susanna Lindberg, joka itsekin on opiskellut Nancyn ohjauksessa sekä kääntänyt tämän filosofiaa. Pääasiassa kollokvion puhujat olivat filosofeja, mutta mukaan oli mahtunut myös yhteiskuntatieteilijöitä sekä teatterin ja estetiikan tuntijoita. Kollokvion otsikko viittaa Nancyn ranskankieliseen teokseen Être singulier pluriel (Paris: Galilée, 1996), jonka voisi kääntää suomeksi jotakuinkin kollokvion otsikon viittaamalla tavalla. Teoksen oli tarkoitus toimia lähtökohtana puhujille.

Être singulier pluriel (eng. Being Singular Plural) teoksen lähtökohtana on muotoilla Heideggerin Dasein ja Mitsein[2] käsitysten pohjalta uusi ja ”parempi” tapa ajatella yhteisöllisyyttä. Heideggerin tulkinta olemisesta korostaa lähinnä yhtä olevan kokonaisuutta. Nancy ei halua niellä tätä tulkintaa vaan ajattelee, että olevia on lähtökohtaisesti monta. Ihminen on perustavimmillaan osa yhteisöä ja kysymyksessä ei siis ole ”minä” vaan ”me”. Olemisen käsite pitäisi laajentaa myös koskemaan muita olevia kuin ihmisiä, niin kappaleita kuin eläimiäkin. Nancy esittelee myös ”merkitys” ja ”mieli”[3] erottelua, jossa mieli on jotain joka on tuotava esiin (”ekspositio”, esiin tai ulos asettaminen). Nancyn mielestä ”merkitys” voi olla vain jaettuna ja yhteisössä.

Heideggerin tarkoitus oli ajatella uudelleen metafysiikan historiaa (destruktio) ja ylittää se. Nancy esittää kuitenkin, että Heidegger jäi lopulta kritisoimansa perinteen vangiksi. Hän kritisoikin analyyttistä ja fenomenologista perinnettä ja yrittää kartoittaa miten metafysiikkaa voisi esittää mielekkäästi. Yksi tapa on olla erottamatta tulkintaa ja metodia toisistaan, sillä ajattelu koskee aina ”itse olemista” ja juuri tässä pohtimisessa syntyy samalla metodi. Nancyn tarkoitus onkin kiistää subjektiviteettikeskeisen olemisen ajattelun ja pyrkiä tuomaan esille olemisen näyttäytyminen ensisijassa yhteisölle, ”meille”.

Kollokvio: praktinen aloitus

Susanna Lindbergin johdantopuhe sekä ohjelmalista ilmensivät teoria – käytäntö-jaon kääntämistä toisin päin. Aluksi luvassa oli estetiikan, visuaalisen kulttuurin ja politiikan tutkimuksen esittelemiä praktisia sovelluksia Nancyn filosofiasta. Loppupuolella käännyttiin (niin sanottuun kovaan) Nancyn ja Heideggerin metafysiikkaan.

Martta Heikkilä[4] toi esille Nancyn käsityksiä singulariteetista piirroksessa. Taide on epämääräinen sana, joka hajoaa lajeihin, tyyleihin ja perinteisiin, ja voidaankin sanoa, että sen olemassaolo perustuu pluraalisuuteen. Teosten luoma fragmentaarinen maailma on tavallaan singulaarien pluraliteetti, kokooma, joka kuitenkin pakenee tarkkaa määritystä. Jokainen uusi taideteos ratkaisee mitä taide on. Myös itse teokset ovat heterogeenisiä. Ne ovat suhteessa toisiin teoksiin, perinteeseen, tyyleihin, välineisiin ja jopa instituutioihin, mutta ne ovat myös sisäisesti heterogeenisiä. Teoksista muodostuu ainutkertaisia ”kokonaisuuksia”, joita ei voida kopioida. Heikkilä lähti luonnostelemaan Nancyn käsitystä piirroksesta. Piirtäminen on ”itse muoto” ja se tekee samalla näkyväksi ”muodon synnyn”, piirros on aina tulossa itsekseen. Lopulta viivojen avulla tulevat näkyviin olemisen rajat, kun tilasta – esimerkiksi paperilta – rajataan alue, voidaan se nimetä, ja samalla tämä ero tuottaa merkitystä ja ”oman totuutensa”. Mutta viiva kuitenkin täydentyy vasta ”aistimellisessa ilmentymässä”, materiaalisessa todellisuudessa. Heikkilä loi esitelmällään käytännöllistä pohjaa koko Nancyn metafysiikalle.

Janne Seppänen taas otti Nancyn haasteen vastaan yhteisöllisestä olemisesta, ja haastoi filosofit ja muut paikalla olleet dialogiin[5]. Seppäsen mukaan materiaaliset kuvat ja mielikuvat yhdistyvät havainnon kautta siksi, mistä käytetään sanaa ”kuva”. ”Kuvaa” ei kuitenkaan voi purkaa mihinkään näistä, sillä se on pluraalinen ilmiö. Seppäsen mukaan kuvilla on aina jokin vaikutus ihmiseen. Tätä hän tuki viittaamalla Judith Williamsonin psykosemanttiseen tutkimukseen[6], jossa tarkoituksena on osoittaa kuinka mainokset toimivat ideologisesti, stereotyyyppisesti sekä mielikuvina, jotka sitovat yksilöä yhteiskuntaan. Kuinka tällainen kuvakäsitys voi toimia Nancyn kanssa, joka kuitenkin pitää teoksen, kuvan, viivoja lukkoon lyömättöminä? Miten toiset kuvat voidaan kontekstualisoida ja toiset taas nähdään avoimina? Kuinka filosofia voi argumentatiivisesti purkaa tätä kaikkea? Ja ennen kaikkea, kuinka yhteiskuntateoria ja filosofia voivat toimia yhdessä? Pitäisikö niiden hyväksyä kielipelien (diskurssien) erilaisuus ja singulariteetti, ja pyrkiä jonkinlaiseen yhdessä olemiseen? Tämä poiki hetkellisen keskustelun, mutta tiukan aikataulun takia jouduttiin tyytymään vain muutamaan (ehkä hieman irralliseenkin) kommenttiin.

Viimeinen ns. praktinen sovellus Nancystä keskittyi Eeva Puumalan väitöskirjan aiheeseen: ”turvapaikatta jääneisiin” ja ”säilössä oleviin” ihmisiin[7]. Puumalan mukaan politiikan tutkimuksessa on vahva käsitys subjektiviteetista, jonka mukaan viivat ja rajat vedetään yksilöiden ja yhteisöiden välillä. Hobbeslaisittain valta sijoittuu suvereeniin valtioon, jossa subjektit ”muuttuvat” yhdeksi ”kansalliseksi tahdoksi”. Tällöin itsen ja toisen välille on helppo vetää rajat, kuten myös identiteetin ja maantiedon. Poliittinen (le politique) on siis jotain, joka tapahtuu ihmisten kohdatessa toisensa. Puumalan mukaan tällainen poliittisen käsittämien prosessiksi asettaa haasteen poliittisen yhteisön ajattelulle. Yhteiskunta rakentaa herkeämättä käsityksiä ”sisä- ja ulkopuolesta”. Nancyn singulaarinen pluraliteetti toimi Puumalalle suuntana, jonka avulla pystyi kriittisesti arvioimaan Suomen turvapaikkakäytäntöjä: yhteisön ja kanssaolemisen kautta nousevat esille kysymykset ”meistä” ja suhteestamme toisiin. Yhteisön kohtaamisessa niin identiteetti kuin itse yhteisö nähdään rakentuvan koko ajan, eikä sille ole yhtä valmista ja totta merkitystä, se pysyy avoimena. Kanssaolemisesta lähteminen vaatii kuitenkin yhteisön perusperiaatteiden ajattelemista uudelleen. Yhteiskunta tavallaan liudentaa yhteisöllisyyttä, tehden siitä valmiin identiteetin. Turvapaikanhakijat voi nähdä ei-poliittisina toimijoina, joihin kuitenkin käytetään poliittista valtaa. Puumalan mukaan Nancyn näkökulma palauttaisi turvapaikanhakijat poliittisiksi subjekteiksi. Hän esittikin lopuksi tärkeän kysymyksen: millainen vastuu pitäisi ottaa heistä, joita ei kasvotusten kohdata?

Teoria valtaa lavan

Anna Tuomikoski toi singulaariseen pluraaliseen olemiseen vaatimuksen eetoksesta ja praksiksesta[8]. Ontologia on läpikotaisin eettistä, koska kysymys on olemisesta ja samalla siitä mikä on hyvää ja mikä pahaa. Tällöin kyseenalaistetaan traditionaalinen käsitys filosofiasta ”tiedon tavoitteluna”. Nancy tukeutuu tässä ajatuksessa Heideggerin ”alkuperäiseen etiikkaan”, joka hylkäsi etiikan, mutta oli juuri siksi eettistä. Heideggerille eetos oli ”avoin asuinsija”, jossa ihminen ”asuu” ja lopulta maailma Daseinin maailmassa-olemisena (asumisena). Ontologia ei ole vain ja ainoastaan etiikkaa, se on myös praksis. Olemisen ajattelu on heti eettisen ja toiminnallisen suhteen avautumista. Teoreettisessa (ja tieteellisessä) ajattelussa subjekti ottaa suhteen objektiin, jolloin tätä voi tutkia objektiivisesti ja ilman eettistä painoa. Nancy suhtautuu juuri tähän kriittisesti, sillä Dasein asuu aina maailmassa, sen keskellä. Myös olemisen mieli on kiinni jaettavuudessa ja näin ollen yhteisössä. Tuomikoski esitti, että kieli syntyy altistuessamme toinen toisillemme, ja filosofinenkaan kirjoitus ei voi teeskennellä olevansa subjektitonta. Ajattelu on aina toisen puhuttelua. Voidaan myös sanoa, että ”me” olemme mieli, mutta ihminen ei kuitenkaan ole ”mielen” täyttymys tai päämäärä. Merkityssisältö astuu merkitykseen kommunikaationa, oli se tarkoitettu sitten vain itselle. Filosofialla on siis paradoksaalinen tehtävä, sillä se – kirjallinen työ – epäonnistuu välttämättä, mutta tämä epäonnistuminen on välttämätön askel onnistumisessa: on olemassa vain merkityksellinen kieli. Ei ole olemassa ”toista kieltä”, esimerkiksi runollista, jossa ”mieli” olisi jollain tavalla enemmän läsnä. Kuitenkin sen ”mitä ei voi sanoa” voi vain sanoa. Mieli rakentuu näissä ”epämääräisissä” singulaarisissa artikulaatioissa. Lukkoon lyöty määritys ”mielelle” tuhoaa sen, koska se ei jätä tilaa muille mahdollisuuksille.

Onko ruumiin tasolla toinen logiikka kuin mielen maailmassa? Tähän pyrki Sami Santanen antamaan vastauksen jokseenkin heideggerlais-nancylaisen kielen värittämässä esitelmässään[9]. Santanen esitti, että Nancyllä on erilainen käsitys ruumiista kuin esimerkiksi Heideggerilla, jossa yhdistyvät fenomenologinen ja psykoanalyyttinen käsitys. Santanen otti esille proteesin ja tästä aiheutuvan ruumiin hylkimisreaktion. Proteesi kuuluu ruumiiseen kuulumatta siihen, eikä tällaista voi empiirisesti esittää, vaikka tämä onkin todellista kokemuksellisuutta. Oleminen on tapahtuma, jonka kokemista ei voi ajatella. Nancy käyttää tästä esimerkkinä yllätystä: yllätyksen tila on jännitteinen ja se ei ole ajan tasalla. Yllätyksen ajatteleminen tarvitsee oikean yllätyksen, sitä on tavallaan mahdotonta ajatella. Heideggerin vastine tälle on ”ahdistus”, joka tuottaa Daseinille kokemuksen ei-mistään ja lopulta merkin siitä, että tämän ”on oltava”. Yllätys valtaa niin, ettei ole paikalla, ja samoin tapahtuu ahdistuksessa. Molemmat tavat pyrkivät kuvailemaan kuinka Dasein on da-paikkaansa. Santanen kuvaili vielä vapauden käsitettä ruumiin eksistenssinä sekä areaalisena kokemuksena ja vastuullisena velvollisuutena. Nancyn mukaan eksistointi tapahtuu kanssaolemisena ja sen mielekkyys löytyy juuri tästä. Mielekkyys syntyy käännyttäessä toinen toisensa puoleen. Avec (”kanssa”) on ruumiin kyky koskettaa toista ja itseään. Tällainen tilallistunut ”etä-läheisyys” on jännittynyttä ja se on ensimmäisenä ”kosketus”. Lopulta Santanen siirtyi puhumaan seksuaalisuudesta, jossa ruumis tavallaan ”vyöhykkeistyy” itsenäisiksi vyöhykkeiksi. Tällöin ihminen aistii itse aistimisen ja tulee kosketetuksi. Nautinto herää toisen kosketuksessa, mutta koskevan ytimessä on koskematon, johon ei saa kosketusta. Tämän ansiosta se, jota kosketan, on myös koskettava minun kauttani.

Esa Kirkkopelto oli keskittynyt lähinnä Ruumiin teatteri-luentoon, kuitenkin singulaarisen pluraliteetin kautta[10]. Hän toi esille Nancyn ajatusta teatterista ja ruumiiden teatterista. Filosofit ovat unohtaneet teatterin ajattelussa taiteen oman itsekritiikin dynamiikan, ja ovat keskittyneet vain oman ajattelunsa näyttämöllepanoon. Teatteri pitäisi nähdä, yhdessäolemisen esittämisen sijasta, ilmauksena ruumiin arkkiteatterillisuudesta. Ruumis on siis aina jo esitys (olemassaolo). Ruumis tuo ilmenemisen Daseiniin. Kirkkopelto esitti mielenkiintoisesti, että olevat saavat erotuksensa toistensa kanssa, mutta ”olevan kanssa” kyse olisi kulttimaisesta kokonaisuudesta. Olevat siis ilmenevät toisilleen ja tässä ilmenemisessä on kosketus (laajassa mielessä). Kirkkopelto esitti, että arkkiteatteria ei kuitenkaan ole, koska ei ole ontologista eroa. Arkkiteatteri saa tässä yhden heideggeriläisen olevan muodon, ja on näin ollen vain kulttimaisuutta, singulaariset olevat keräävä kattokäsite. Porvarillisessa estetiikassa ruumis nähdään ”sielun ekspressiona”, jolloin ollaan taas saman ideaalisen kattokäsitteen alla ja kulttimaisuudessa. Kirkkopellon mukaan teatteria käytetäänkin tietynlaisen metafyysisen subjektin pönkittämiseksi.

(Valitettavasti allekirjoittanut joutui poistumaan salista lähes koko Marko Gylénin esitelmän ajaksi[11], joten en lähde edes arvailemaan sen sisältöä.)

Viimeisenä vuorossa ollut Jussi Backman joutui aikataulun vuoksi karsimaan suuria osuuksia esitelmästään[12]. Hän ehti kuitenkin tuoda esille, Heideggerin kautta, kuinka Platonista asti on olemista ajateltu samuutena, jonain joka on yhteistä kaikelle sille ”mikä on”. Aristoteles ja myöhemmin Hegelin ja Nietzschen filosofiat kääntyvät lopulta olemisen ajattelusta kohti ”korkeimman olevan” ajattelua. Heidegger alkoi käyttää myöhemmässä ajattelussaan termiä Seyn. Tällä tavoin hän pyrki irrottautumaan perinteisen metafysiikan ”olemisesta” (Sein). Sein näyttäytyi siis olemisen totaliteettina, kun Seyn oli olemisen ymmärtämistä ainutkertaisuutena. Nancyn singulariteetti on samalla tavalla ainutkertainen, johon kuitenkin liittyy moneus, yhteisö. Oleminen oli siis ajateltava tapahtumisena (Ereignis), ainutlaatuisena, ajallis-paikallisesti painottuneena. Silmänräpäyksessä Dasein tavoittaa oman tilannesidonnaisuuden ja vääjäämättömän loppunsa. Heideggerilla Dasein vastaa olemisen ainutlaatuisuutta tapahtumana. Myös Nancylle tapahtuma on ainutlaatuinen, luvuton ja harvinainen. Dasein on taivaan ja maan sekä kuolevaisten ja jumalien polttopisteessä – ja se on samalla myös tämä polttopiste. Taivas on tässä kielellinen jaettu tila tietyn kulttuurin historiallisessa paikassa. Maa taas on jäsentymätön materiaalinen pohja, maan kamara, tässä ja nyt. Jumalalliset ihanteet, päämäärät ja arvot ovat kulttuurisidonnaisia ja ne todellistuvat ihmisissä (kuolevaisissa), ja muodostavat historiallis-kulttuurisen puitteen (Gestell). Yksikään yksittäinen olio yksittäisessä tilanteessa ei ole identtinen toisen kanssa. Jokainen tilanne on osa perinnettä, olleisuutta, joka voidaan toistaa, mutta niin, että se tuodaan uuden tilanteen yhteyteen. Juuri ainutkertaisuuden takia sillä voi olla historia. Esityksen lopussa Backman toi esille Heideggerin käsityksiä kansan kohtalosta ja tämän seurauksista Heideggerin omille poliittisille kokeiluille.

Lopuksi

Eeva Puumalan esityksessä oli erittäin mielenkiintoista, että lähtökohtana olivat ensin ihmiset, sitten alettiin miettiä mahdollista tapaa selkeyttää ja avata asioita. Olikin mielenkiintoista nähdä kuinka ”kovakin” ontologia voi toimia näinkin käytännöllisesti.

Metafysiikkaan suuntautuneet esitelmä olivat huomattavan raskassoutuisempia ja niiden sisältö oli varmasti vaikea niille, jotka eivät asioihin olleet vihkiytyneet. Paikalla olleet tutkijat ja filosofit saivat haluamansa irti esitelmistä ja puheenvuoroista, ja ehkä juuri tämä olikin tarkoitus. Esitykset levittivät auki ja laajensivat singulaarisen pluraalisen olemisen ajatusta. Kaikki myös kommentoivat Heideggeria vahvasti ja toivat esille hänen ja Nancyn välistä kontrastia mutta myös samankaltaisuuksia. Santanen ja Kirkkopelto keskittyivät pääosin singulaariin ruumiillisuuteen. Kirkkopellon esitelmä oli lähinnä alleviivausta, tosin mielenkiintoisesta suunnasta, siitä tärkeästä erosta joka Heideggerilla ja Nancyllä on. Voidaankin sanoa, että Heideggerilla yhdestä yleisestä olevasta tulee lähes palvonnan kohde, erityisesti kun se näyttäytyy Daseinin läpi.

Kollokviossa tuli kuitenkin mielenkiintoisella tavalla esille vastakkainasettelu ”filosofian” ja ”ei-filosofian” (sekä filosofien ja ei-filosofien) välillä. Alkupuolen esiintyjät korostivat etteivät olleet filosofeja ja loppupuolen ”filosofit” korostivat yläilmoissa liihottelua liiallisen eksegeettistä ilmaisua käyttäen. Salissa tuntui, että Nancyn singulaarien pluraliteettia ei ollut saavutettu, vaan vanha ”me” ja ”he” vastakkainasettelu löyhkäsi joka puolella. Janne Seppänen yritti urhoollisesti haastaa tätä annettua asetelmaa yhyttäen ihmisiä keskusteluun, mutta tämä ei lopulta tuottanut juurikaan liikkeitä filosofien päässä. Tärkeimmät kysymykset kuuluvatkin ehkä lopulta, miksi tämä ei herättänyt vastauksia ja kenen vika se lopulta on, aikataulun? Usein onkin harmillista, että praksikseen suuntautuessa tai ”erityistieteiden” joukkoon mennessä filosofian silmistä loistaa helposti ”ei-mikyys”.

Viitteet:

1. Filosofia.fi internet-portaalista löytyy kattava Martta Heikkilän artikkeli Jean-Luc Nancyn filosofiasta: http://filosofia.fi/node/4560

2. Dasein (täälläolo) ja Mitsein (kanssaoleminen). Dasein tarkoittaa periaatteessa ja yksinkertaistettuna tietyssä ajassa, paikassa ja kulttuurissa elävää ihmistä.

3. Sinn/sens(e).

4. Martta Heikkilä: Nancy piirtämisestä.

5. Janne Seppänen: Kuva filosofian ja yhteiskuntateorian rajalla.

6. Decoding Advertisements (1978).

7. Eeva Puumala: Kehollisia kohtaamisia ja koettu poliittinen yhteisö.

8. Anna Tuomikoski: Nancyn ontologian eetos ja praksis.

9. Sami Santanen: Tosiasioita ruumiiden maailmasta.

10. Esa Kirkkopelto: Nancyn näyttämö/teatteri.

11. Marko Gylén: Kunakin hetkenä me – kanssaolemisen vapaudesta.

12. Jussi Backman: Nancy, Heidegger ja olemisen ainutkertaisuus.

Lähteet:

Heikkilä, Martta. Jean-Luc Nancy. Filosofia.fi internet-portaali. Luettu: 3.11.2012. http://filosofia.fi/node/4560

Internet Encyclopedia of Philosophy. Jean-Luc Nancy. Luettu: 3.11.2012 http://www.iep.utm.edu/nancy/

Jean-Luc Nancy-kollokvio: Singulaarinen pluraalinen oleminen, 11.10.2012, Tampereen yliopisto.

Nancy, Jean-Luc. Being Singular Plural (Être singulier pluriel, 1996). Stanford University Press, 2000.

Susanna Lindbergin johdantoluento Jean-Luc Nancy-kollokvioon, keskiviikko 12.9.2012, Tampereen yliopisto.