 |
|
Gezeichneter (Marked
man), 1935
|
” Art does not
reproduce the visible; rather, it makes visible.”
Kleen kommentti on tietenkin luettavissa monilla eri
tavoilla, tai tarkemmin sanottuna se sisältää suuren horisontin tulkintoja. Yksi
mielenkiintoisimmista ”poluista” tässä horisontissa ovat historialliseen paikkaan
ja kulttuuriin kytkeytyvät. Paul Klee syntyi Sveitsissä, mutta asui suuren osan
elämästään Saksassa, ja häntä pidetäänkin ”molempien maiden” taiteilijana. Hän
muutti Saksasta vuonna 1933 takaisin Sveitsiin, ilmeisistä poliittisista
käänteistä johtuen, mutta siellä ilmapiiri ei ollut kovinkaan parempi. Natseilla
oli oma näyttelynsä nimellä entartete Kunst (1937), jossa esiteltiin ”rappion taidetta”.
Tässä tapauksessa kyse ei ollut liittää termiä ”rappio” mitenkään
positiivisessa mielessä näyttelyn sisältöön, vaan teoksia lähinnä haukuttiin ja
niitä esiteltiin tyylillä ”tässä on teille huonoa ja rappeuttavaa taidetta”.
Kleen teoksia oli tietenkin mukana.
Kansallista taidetta käsittelevä näyttely Bernissä (1936)
ei sisältänyt hänen teoksiaan, mutta Kunsthaus Zurich valjasti samaan aikaan
näyttelyn, jossa hänen töitään oli nähtävillä. Tämä tietenkin nostatti äläkän,
monessa mielessä, ja lopulta Kleetä kuulusteltiin hänen töidensä ”mahdollisesta
poliittisesta sanomasta” – häntä syytettiin ”rappiollisen taiteen” tekemisestä,
nyt sveitsiläisten toimesta.
Klee oli anonut Sveitsin kansalaisuutta jo monta vuotta,
mutta erinäiset byrokraattiset ja poliittiset toimet (ja pelit) olivat pitkittäneet
prosessia. Lopulta Klee ehti kuolla ennen kuin sai kansalaisuuden.
 |
|
Alles läuft nach!
(They all run after him!), 1940
|
Naivistisessa Alles läuft nach! -teoksessa yhteisön
painostava ilmapiiri purkautuu aggressiivisesti esille. Aivan kuin Klee ei
olisi edes pystynyt tuottamaan yhtä monimutkaista kokonaisuutta kuin
aikaisemmat työnsä, johtuen kasautuvista ympäristön tuottamista paineista. Teos
näyttää siltä kuin Klee olisi keskellä yötä noussut painajaistensa keskeltä ja
raapustanut puolitiedottomassa tilassa tuntemuksiaan ensimmäiselle paperille
(ellei jopa tapetille) jonka on saanut käsiinsä. Klee on varmasti tuntenut
itsensä kuin lapseksi yhteiskunnassa jossa on elänyt. Mukana on varmasti myös
tuntemuksia sairaudesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä, peloista. Groteskit
ankat, nauriit, kävelevät puut ja jokin epämuodostunut ”ihminen” ajavat
huutavan Kleen pakosalle. Teoksesta pilkottaa myös arkipäiväisen
päivällisaterian kattaus, ikään kuin muistutuksena fasismin ”arkipäiväisyydestä”,
siitä josta Fassbinder, Visconti ja Pasolini ovat muovanneet elämäntyönsä. ”Puut”
voivat olla myös pensseleitä, partasuteja tai palavia tulitikkuja, joka
tapauksessa pienempi saattaa olla Sveitsi ja suurempi tietenkin Saksa. Alareunassa
mönkertävä Zeppeliini uhkaa kuin Saksasta purkautuva teknologinen ideologia.
Kaiken kattava fasismi saa taiottua ja piiskattua elottomat esineet ja asiat vallankumoukselliseen
hurmioon, se luo valtavan massat lumoavan ”myytin” saksalais-kreikkalaisesta
perinnöstä, eetoksesta ja ihmisestä. Se valjastaa rationaalisuuden ”itseensä”,
vaikka onkin suurelta osin sen negaatio, ja aloittaa sodan, hyökkäyksen tai
kamppailun olemisestaan. Klee on kuin Platonin kuvaileman ”giganttien taistelun
olemisesta” jalkoihin jäänyt toukka. Mutta tässä Saksa-gigantti on kaiken sisälleen
imevä ja vatsavaivainen; se kierrättää ”oikeanlaisen” ”ravinnon” elimistöönsä,
osaksi biologista ketjuaan ja sulattaa muut. Toisaalta ”ilmalaiva” voi olla
myös Amerikka tai Eurooppa: Klee tuntee itsensä jahdatuksi kaikkialla
 |
|
Revolution des
Vidukts (Revolution of the Viaduct), 1937.
|
Yhdessä Kleen tunnetuimmista teoksista korostuu hyökkäys ”totaliteettia”
vastaan. Praktisesti ajatellen kyseessä on kapina, vastaisku natseja vastaan. Natsit
haikailivat teknologisesti ylivertaista valtiota, joka toimisi kuin mikäkin
jättimäinen keskitysleiri. Kleen teos esittää tämän laskennallisen ja (Polanyita
lainaten) saatanallisen myllyn kapinan itseään vastaan. Horkheimer ja Adorno
ovat esittäneet Valistuksen dialektiikassa, kuinka järki kääntyy itseään
vastaan ja näin ollen myös ”ihmisluonto” (niin fyysinen kuin henkinen/tietoisuus)
kun ”luontoa” alistetaan. Toisin sanoen, alistaessaan luontoa ihminen alistaa
tietenkin myös itseään. Luonnon näkeminen raaka-ainevarantona olettaa, että
ihminen kykenee olemaan siitä irrallaan, tämä on luultavasti platonistisen
maailmankuvan röyhkein esitys. Ongelma on myös itse teknologian ja tekniikan
ajatuksessa. Tekniikka (ja teknologia) nähdään tuottavan ”ikään kuin” jotain
luonnon ylittävää, vaikka näin ei voi olla, koskaan. Ihminen on siis aina osa
luontoa, niin fysikaalista kuin filosofista käsitystä. Ihminen on myös aina
tekniikkaa ja teknologiaa, työtä, tai hegeliläisittäin sanottuna ”negaatiota”.
Joka tapauksessa juuri tätä Klee ilmentää näillä maasilloilla, jotka näyttävät
vyötäröstä katkaistuilta sarjakuvahahmoilta. Ne eivät enää tottele, ne nousevat
ylös ja astelevat pois, aivan kuin imien kaiken sen energian, jonka
kansallissosialistinen valtio on kyennyt totalitaristisella politiikallaan
imemään niin ihmisestä kuin koko luonnosta. Tekniikka räjähtää käsiin. Yhteiskunta
on kuin kliimaksia lähentyvä tanssi, juuri niin kuin 30–40-luvun ranskalaisissa
elokuvissa nähdään. Näissä liikkeissä, tansseissa on jo apriorisesti tuhon,
lopun siemen, kun muotoihin perustuvat liikkeet on saatettu koreografian
mukaisesti loppuun ”järjestelmä” pysähtyy, romahtaa – mutta ennen tätä, kliimaksia,
on valtaisa räjähdys, purkaus, Bataillen ”aurinkoperäaukko” sylkee laavaa ja
tulikiveä.
 |
| Tod und Feuer (Death and Fire), 1940 |
 |
|
Little drummer boy/Kettledrummer, 1940
|
Rumpu ohjaa liikettä, luo rytmin ja aluksi tämä onkin
ihmisen käsissä, pienen rumpalipojan käsissä. Mutta kun liike saa tarpeeksi
massaa, ei se ole enää ohjattavissa, se muuttuu vyöryksi, ja tästä syntyy yksi
kliimaksin elementeistä. Hurmos ajaa rumpalipoikaa ja massaa, veren kaste
läpäisee heidät ja heidän myyttisen taistelun, kreikkalaisen vallattoman ja
väkivahvan kamppailun. He ovat yhtä, samassa rytmissä, matkalla kohti samaa
tuhoa.
Pieni rumpalipoika on myös se, joka seisoo raunioissa.
Hän maksaa kaikesta ja kaiken, nöyristelee voittajia. Hän on nähnyt veren ja
sanoinkuvaamattoman. Hän soittaa, sillä se ylevä (sublime), joka puhuttelee
hänen taidettaan, ei purkaudu tarkoiksi sanoiksi. Rumpu asettuu uuteen
sointiin, mutta sen kummussa kaikuu menneet muistot.
.jpg) |
|
Still life (Ohne Titel - Letztes Stillleben),
1940
|
Lähteitä:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti