USA II: Kertomuksia ja myyttejä menneestä

USA II: Impressioita Armottomasta, sen myyteistä ja vähän Blood Meridianista.

Clint Eastwood ei ole kovin hyvä näyttelijä ja tämä on selkeä seikka kaikille, jotka ovat nähneet hänet valkokankaalla. Eastwood on kuitenkin kunnostautunut ohjaajana ja tästä hyvänä esimerkkinä voi mainita 2004 valmistuneen ”loistavan” elokuvan Menneisyyden ote (Mystic River). Papan selkeä mestariteos on kuitenkin vuonna 1992 valmistunut tyhjentävä western Armoton (The Unforgiven). Itseasiassa voisi jopa mennä niin pitkälle, että väittäisi kyseisessä elokuvassa Clintin näyttelemisenkin toimivan – toki Gene Hackman ja Richard Harris varastavat shown, mutta kuitenkin. David Webb Peoplesin käsikirjoitus oli ilmeisesti valmistunut jo 70-luvulla, mutta Eastwood karaisi itseään parinkymmenen vuoden ajan, kunnes oli tarpeeksi vanha esittämään päähenkilöä.

Armottoman juoni on sinänsä yksinkertainen ja selkeä: Eastwoodin esittämä ”vanha kelmi” Will Munny lähtee vielä kerran hakemaan verirahoja kunnostaakseen tilaansa sekä turvatakseen lapsilleen ruokaa ja sen sellaista. Mukaansa hän haalii menneiden päivien tutun, Nedin (Morgan Freeman). Saalista jakamaan astuu vielä Kid (Jaimz Woolvett), joka on nimensä mukaisesti nuori ja kokematon, mutta sitäkin innokkaampi (kunnon westernkliseen mukaisesti). Henkilöiden hamuama saalis on luvattu prostituoitua viiltäneestä hemmosta ja tämän kaverista (kuolleina). ”Pitäjän” sheriffi Little Bill (Hackman) yrittää käännyttää palkkion asettaneiden naisten päät, mutta sana on jo kiirinyt moniin suuntiin, esimerkiksi English Bobin (Harris) korviin. Bobin mukana kulkee kirjailija Beauchamp (Saul Rubinek), jonka tarkoitus on tallentaa Bobin tarinoita sekä mahdollisia tapahtumia ”villin lännen seikkailuiksi”, tarustoksi. Kaiken kaikkiaan: Little Bill näyttää Bobille ”taivaan merkit” (sekä kertoo totuuden tämän ”tarinoista”) ja Will, Ned ja Kid tappavat palkkiorahan kohteet. Ned jää kiinni ja Little Bill tappaa hänet, joka johtaa siihen että Will kostaa Billille. The end.

Siinä ei tietenkään ole ihan kaikki, vaikka tällaisena pinnallisena viihdykkeenä elokuva on myös hyvin rullaavaa katsottavaa.

Ambivalentti myytti

”Myytti” on suuressa osassa elokuvaa. English Bobin kertomat tarinat, jotka Little Bill ”purkaa” (erityisesti nöyryyttämällä ja pieksemällä Bobin) muotoutuvat itse western genren myyteiksi. Herrasmiehenä esittäytyvä English Bob on kertonut Beauchampille ilmeisesti tarinan Corkysta – tosin tätä ei kerrota katsojalle. Mutta kun Little Bill kertoo kuinka tapahtumat oikeasti menivät, katsoja rekonstruoi kuin automaattisesti ”mahdollisen tarun” jota Bob levittää:

Little Bill Daggett: You see, the night that Corky walked into the Blue Bottle, and before he knows what's happening, Bob here takes a shot at him! And he misses, 'cause he's so damn drunk. Now that bullet whizzing by panicked old Corky, and he did the wrong thing. He went for his gun in such a hurry that he shot his own damn toe off. Meantime Bob here, he's aiming real good, and he squeezes off another, but he misses, because he's still so damn drunk, and he hits this thousand-dollar mirror up over the bar. And now, the Duck of Death is as good as dead. Because Corky does it right. He aims real careful, no hurry, and... BAM! That Walker Colt blew up in his hand, which was a failing common to that model. You see, if old Corky had had two guns instead of just a big dick, he'd would have been there right to the end to defend himself. 

Kukapa tällaista tarinaa haluaisikaan kertoa itsestään? Billin tarkoitus on osoittaa, ettei myyttejä ole, on vain raaka ja moraalisesti ambivalentti tosielämä, realismi. Willin hahmostakin liikkuu taruja. Häntä kuvataan raakalaiseksi ja tappajaksi, joihin tämä vastaa vain ”en muista” tai ”en ole enää sellainen”. Willin menneisyys selviää pieninä fragmentteinä, jotka kuulostavat epätodellisilta ja elokuva vieläpä pelaa osuudet niin, että katsoja ajattelee ne helposti – aivan – myyteiksi, taruiksi, ehkä jopa liioitteluksi.

Harvoin elokuvissa (siis hyvissä) kasaantuu näin paljon painetta loppukohtaukseen. Will astelee synkin askelin, film noir sateen ja varjojen saattelemana saluunaan johon Little Bill ja hänen viisi apulaistaan ovat kokoontuneet juhlistamaan Nedin nitistämistä. Willin astuessa saluunaan sisään, ei Little Billiä vastassa ole enää sama huonokuntoinen sikopaimen kuin alkupuolella. Haulikkoa pitää nyt se myytti, jonka ei pitänyt olla totta, jonka ei pitänyt tapahtua. Aikaisemmin Little Bill on kertonut kirjailijalle Beauchampille, ettei English Bob ole tappanut viittä miestä kerralla, koska se ei ole totta – sellaista ei oikeasti tapahdu. Mutta nyt rankkasade on kuljettanut sellaisen hänen eteensä. Little Bill tunnistaa hänet heti:

Little Bill Daggett: You'd be William Munny out of Missouri. Killer of women and children. 

Will Munny: That's right. I've killed women and children. I've killed just about everything that walks or crawled at one time or another. And I'm here to kill you, Little Bill, for what you did to Ned.

Ammuttuaan Billin ja viisi hänen miestään Will ratsastaa pois, eikä kukaan uskalla ampua häntä.

Elokuvan moraali on mielenkiintoisen ambivalentti. Will nousee helposti pidettäväksi hahmoksi ja sheriffi Little Bill, jonka pitäisi olla ”hyvä”, muuntuu pahikseksi - tälle ei ole oikeastaan edes mitään syytä. Little Bil on sheriffi, joka tekee voitavansa ympäröivissä olosuhteissa ja omilla kyvyillään, hän ei ole missään tapauksessa täydellinen ja tietää sen itsekin. Toisaalta elokuvassa ei ole yhtään puhdasta hahmoa, vaan kaikki ovat kusipäitä Eastwoodin mentorin, Sergio Leonen tyyliin. Tai ehkä he ovat vain ihmisiä? Little Bill ja hänen miehensä kurottavat valtansa kylän/pitäjän yli ja heidän oikeudenmukaisuuteen on prostituoitujen tyydyttävä. Bill käskee rakkareiden antaa karjaa palkkioksi viillellylle tytölle, mutta muut naiset eivät hyväksy tätä; viillelty ei voi enää ”tehdä työtään”. Mielenkiintoinen kysymys onkin, onko naisten asettama palkkio millään tavalla oikeudenmukainen rangaistus (palkkion saa siis kahden kelmin tappamisesta)?

Elokuvan prologi ja epilogi käsittelevät sitä, kuinka hyvän perheen ”hyvä tyttö” rakastui Williin ja muutti tämän – ja tähän seikkaan hän vetoaakin:

Will Munny: I ain't like that no more. I ain't the same, Ned. Claudia, she straightened me up, cleared me of drinkin' whiskey and all. Just 'cause we're goin' on this killing, that don't mean I'm gonna go back to bein' the way I was. I just need the money, get a new start for them youngsters. Ned, you remember that drover I shot through the mouth and his teeth came out the back of his head? I think about him now and again. He didn't do anything to deserve to get shot, at least nothin' I could remember when I sobered up.

Lainauksessa tulee esille toinenkin elementti, joka on vaikuttanut: alkoholi. Elokuvan loppupuolella, kun Will saa tiedon Nedin kuolemasta, hän nappaa ensimmäisenä (ja ensimmäistä kertaa) viskipullon käteensä – aivan kuin Kippari-Kalle pinaatin. Näissä asioissa kiteytyvät western genren ”myyttiset elementit”; väkivalta, viina ja tarut kävelevät käsi kädessä. Mukaan saattaa nousta nainen, joka selkeyttää pyssysankarin (tai kelmin) pään. Tällainen villi länsi – western – on myös hyvin miehinen projekti ja tämä on ollut eittämättä westernelokuvien historia. Tietenkin muutamia poikkeuksia on, kuten esimerkiksi Nicholas Rayn elämää suurempi Johnny Guitar (1954) – siis nimestään huolimatta, ja sitä on suositeltava kaikille yleismaailmallisena elokuvakulttuurikokemuksena.

Armoton esittää Amerikkalaisen elämän konservatiivista puolta, jossa valta-asemassa oleva kertoo, mikä on totta ja mikä ei. Little Bill kertoo, ettei ole mahdollista tappaa kuutta ja kävellä pois elävänä. Olemassa on tahoja tai valtaa, joka jyrää alleen kaiken, joka on oikeasti kova, julma kuin Will Munny. Nälkä tai perheväkivalta ei lähde sillä, että ei enää ajatella sitä. Eikä se että sitä ei tapahdu itselle tarkoita, ettei sitä tapahtuisi muille. Munny on paha, vääjäämätön kuolema, eikä häneltä pelasta edes se, että ajattelee, ettei ansaitse sellaista, koska on ”hyvä”. Näin ajattelee Little Bill ja rakentaa samalla myyttiä itsestään, kuvaa puhtoisesta sheriffistä, joka on nikkaroinnin ohella oikeudenmukainen. Hän myös kertoo ”kyläläisille”, ettei heitä pelasta kukaan, ettei ole olemassa mitään muuta kuin tämä, hän, pelastavana elementtinä – ”unohtakaa sankarit, tarut ja pelastus”. Hän on keskinkertainen ja pyrkii nitistämään maailman samanlaiseen muottiin, aivan kuin kieltämällä kaiken suuremman, paremman tai pahemman. Toisaalta hän on myös ”moderni” poliisipäällikkö, ei rämäpäisenä juoksenteleva pyssysankari. Hän saattaa myös olla oikeassa siinä, että ”lännen myyttejä” ei ole, mutta koskaan ei pitäisi sanoa ”ei koskaan”.

Vereen piirretty meridiaani

Cormac McCarthyn Blood Meridian (Blood Meridian or the Evening Redness in the West, 1985) pelaa samoilla palapelin palasilla, purkaen Yhdysvaltojen historian myyttejä ja konfliktitonta kuvaa. Teos sekoittaa historiallista faktaa ja fiktiota, mutta samalla se rakentaa omia myyttejään hitaasti mutta varmasti. Judge Holden nimensä mukaisesti tuomitsee kaikki ja kaiken, mutta samalla hän ”kokoaa”, ”kerää” ja ottaa haltuunsa luonnon. Hän on valistuksen perillinen, mutta toisaalta romantiikan vastaisku tälle. Rationaalinen ottaa ”luonnon” haltuunsa, pussittaa sen ja upottaa formaldehydiin. Irrationaalinen, romantiikan puoli, tuhoaa luonnon, raiskaa miehet, naiset ja lapset. Holden on selittämätön, joka taiteilee rationaalisen ja irrationaalisen rajoilla – sekä kirjaimellisesti maantieteellisillä rajoilla. Hän on vapauttanut itsensä täysin kaikista säännöistä ja on ylevä yksinäisyys, absoluuttinen individualismi: hän on ottanut kohtalon omiin käsiinsä ja muotoilee sen objektiiviseksi.

”The freedom of birds is an insult to me. I'd have them all in zoos.”

Lintujen vapaus ja kyky lentää ovat hänelle liikaa, ja koska hän ei voi saada näitä, on ne tuhottava tai vangittava. Kirjan päähenkilö, nuori Kid, on Holdenin loputtoman kiinnostuksen kohde; hänen on saatava tämän nuoruus ja elinvoima. Kid on myös symbolinen tulevan kansakunnan edustaja, siemen, jonka Holden tahtoo nielaista kokonaisena.

Kuten aikaisemmin totesin, Holden on kuin kävelevä valistus. Hän osoittaa mitä valistuksen perinne saa aikaan, kun se on päästetty valloilleen ”erämaassa” väärien miesten toimesta. Amerikan historiassa on hyviä esimerkkejä tästä; esimerkiksi itsenäisyysjulistuksen laatijoiden joukossa, jotka halusivat kouluttaa ”villit” fiksuiksi, ”oikeiksi ihmisiksi”, päästää heidät pois alaikäisyyden tilastaan. Oli mahdotonta antaa heidän jatkaa elämäänsä sellaisena kuin he olivat sen tunteneet tuhansia vuosia. Holdenin ”valistus” on saastuttanut meksikolaiset, intiaanit, amerikkalaiset ja kaikki muut; heistä on tullut veristä sohjoa, soppaa, tappokoneita, juuri sellaisia raakalaisia, millaisiksi ”valistusajattelijat” ”alkuasukkaat”/intiaanit ”kuvittelivat” – mutta mitä he eivät todellisuudessa olleet.

Sama on toistunut aikaisemminkin kirjallisuudessa, esimerkiksi Joseph Conradin teoksessa Heart of Darkness (Pimeyden sydän, 1901). Pimeyden sydämessä on tietysti mukana hieman muutakin, esimerkiksi että Euroopan ”tietoisuus” pyrkii lopettamaan Kurtzin ajattelun ”synteesin”. Eurooppa ei kestä mahdollisuutta, että traditionaalinen heimo, alkuasukkaiden ajattelu, voisi elää heidän rinnallaan – tai että heidänkin ”tietoisuudesta” on löydettävissä ne elementit mitä ”pimeän Afrikan kansat” omaavat. Esimerkiksi Frankfurtin koulukunnan edustajat ovatkin mielenkiintoisesti tutkineet juuri näitä kysymyksiä, Eroksen ja Thanatoksen sekä Apollonisen ja Dionyysisen kamppailua.

Lopuksi

Armottomassa, Blood Meridianissa ja Hohdossa (katso lisää) toistuvat samat teemat. Amerikan menneisyys ja nykyisyys nähdään ”rikollisesta aineksesta” rakentuneena tragediana, kertomuksena. Kaikki teokset pyrkivät purkamaan tätä ja kaikissa näissä taustalla on (hieman yksinkertaistettuna) sivistyksen/valistuksen ”pilaantuminen” ja sen vastakkainasettelu ”villiyden” tai ”alkukantaisuuden” kanssa. Kaikissa toistuu myös jonkinlaisen ”luonnollisuuden” (joka on vaikea termi, mutta jonka jokainen teos pyrkii itse määrittelemään) ulosrajaaminen ihmiselämästä ja se, miten tämä tulee vaikuttamaan. Viimeisenä on Amerikalle klassinen ”me” vastaan ”he” ajattelu ja pahojen ja hyvien määrittely. Tämä tuntuu toistuvan lähes kaikilla elämänalueilla, joka taas johtuu lähinnä siitä että kaikki elämänalueet ovat elämän alueita ja siten liittyvät toisiinsa (on vain ”yksi elämä”). Amerikkalaisen kulttuurin reunamilla astelee aina fasismi tai jokin muu, joka on tullut anastamaan ”vapauden”. Tämä saattaa olla totta, mutta tällainen elementti on myös kulttuurin ja jopa ihmisten sisällä ja (kuten Frankfurtin koulukunnan edustajat ovat pohtineet) kun ihminen alistaa ”luonnon” (kaikissa sen merkityksissä, fysiksen ja tietoisuuden jne.) hän myös alistaa itsensä, ennemmin tai myöhemmin.

USA I - Hohto ja ikuisesti palaava pahuus

USA I: Stanley Kubrick ja fasistisen konservatismin ”ikuisen paluun hohto”.

Aluksi

Elokuvan The Shining (1980) nimen voi kääntää ”hohdoksi”, mutta nimi/termi tarkoittaa myös ”loistamista” sekä ”loisteliaisuutta” (siis "olla loistava jossain"). Stanley Kubrickin ohjaama elokuva leikittelee näillä ja hyvin monilla muilla seikoilla. Aluksi täytyy tehdä selväksi, että keskityn tässä vain Kubrickin ohjaamaan adaptaatioon Stephen Kingin samannimisestä kirjasta. King itse ei ilmeisesti pitänyt Kubrickin tuotoksesta ja käsikirjoitti itse pitkähkön tv-version kirjastaan (1997). Luin Kingin teoksen joskus kymmenisen vuotta sitten, enkä muista siitä enää mitään, enkä myöskään ole jaksanut sitä uudelleen lukea. Tartuin taannoin johonkin Kingin teokseen, luultavasti Piinaan ja huomasin jo kymmenen sivun jälkeen, että kerronta ei enää sopinut minulle. Tarkoitus ei tietenkään ole ”dissata” Kingiä, vaan lähinnä keskittyä Kubrickin tulkintaan, ja tähän on selkeä syy: Kubrick on koko uransa aikana kanavoinut temaattiset ja esteettiset ratkaisunsa ja taitonsa kirjojen kautta - hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa Tappava suudelma (1955) on ainoa, joka ei perustu johonkin kirjalliseen teokseen. 2001: Avaruusseikkailu (1968) on toinen poikkeus, mutta sen toisena käsikirjoittajana hääri kirjailija Arthur C. Clarke, jonka kirjoittamaan julkaisemattomaan novelliin teos perustuu (Clarke julkaisi tekstin myöhemmin).

Kubrickin koko uran läpileikkaavan temaattisen kokonaisuuden keskipisteenä on ihminen. Elokuvat voi jakaa myös tarkennetuin teemoin, esimerkiksi sota, psykologia, historia, väkivalta, sosiologia/yhteiskunta ja niin edelleen. Kubrick on mielestäni pyrkinyt tahallisesti hyödyntämään kirjallisia teoksia, ikään kuin kulttuurisina lähtöpisteinä hänen omille esteettisille ja filosofisille pohdinnoille. Olen pyrkinyt tuomaan esille yksittäisiä impressioita elokuvan eri kohtauksista, mutta myös kantavia teemoja ja ajatuksellisia suuntia.

Juoni

Hohdon juoni on pääpiirteissään yksinkertainen: Jack Torrance (Jack Nicholson), tämän vaimo Wendy (Shelley Duvall) ja poika Danny (Danny Lloyd) ovat kutsuttu hoitamaan viideksi talvikuukaudeksi tyhjennettyä vuoristohotellia nimeltä Overlook Hotel. Heillä on riittävästi ruokaa, mutta ei ketään muita lähistöllä. Jackin on tarkoitus kirjoittaa kirjaansa kaikessa rauhassa ja Wendyn ja Dannyn ilmeisesti vain lomailla. Overlookissa on 70-luvulla tapahtunut surma, jossa paikan ylläpitäjä oli murhannut vaimonsa, kaksostyttärensä ja lopuksi ampunut itsensä. On sanomattakin selvää, että tämä toistuu. Hotellissa lymyää ”muistoja”, jotka ”hohtavat” Dannylle. Kyvystään ”hohtaa” Danny saa tiedon paikan kokilta, Dick Hallorannilta (Scatman Crothers) - aikaisemmin Dannyn mielikuvitusystävä Tony on ”kertonut” hänelle asioita ennakolta. Jack vaipuu siis lopulta mökkihöperyyteen ja yrittää tappaa Wendyn, mutta onnistuu listimään vain paikalle auttamaan saapuneen Dickin. Lopulta Jack jäätyy pystyyn hotellin pihalla olevan pensaslabyrintin koukeroihin.

Kulttuuri

Elokuvan alkuosuudet vellovat jossain määrin perinteisen ja hieman hölmön saippuasarjan muodollisissa kärjistyksissä. Hahmojen sananvaihto on liiallisen positiivista ja jopa naiivia, kuten myös heidän vaatetuksensa (Wendyn naiivi mekko, Jackin peruspuku ja Stuartin hölmö asuste). Ainoa poikkeus on alun pieni repeämä, jossa Wendy kertoo Dannyn lääkärille Jackin riuhtaisseen poikaa kerran niin, että tämän olkapää meni sijoiltaan. Tämä on ensimmäinen viilto siinä muovinkatkuisessa puhtoisuudessa, josta suurin osa Torranceiden kotia on tehty. Wendy kertoo Dannyn lääkärille, että Tony asuu hänen suussaan ja menee vatsaan. Tämä on ensimmäisiä vihjauksia siihen, kuinka Jack mahdollisesti hyväksikäyttää Dannya. Tätä tukevat, ainakin löyhästi, huomautukset Jackin alkoholinkäytöstä. Danny on keskustellut Tonyn kanssa (liikuttamalla etusormea puheen tahdissa) ja tämä ei ilmeisestikään tahdo lähteä matkalle. Myöhemmin, kun kauhu, väkivalta ja seksuaalisuus ovat purkautuneet, Danny ei enää puhu ollenkaan omalla äänellään vaan jäljellä on enää Tony – hän on kasvanut, aikuiseksi? Jack on ollut aikaisemmin opettaja ja kun Wendy kuvailee heidän elämää, tästä saa käsityksen, että Danny on hieman niskoitteleva lapsi, jota Jack ”rankaisee”. Autoritaarinen valta yrittää murskata vapauden huudon.

Jack on muodollisessa haastattelussa hotellin hoitajan paikkaa varten, todellisuudessa, kuten kunnon hyväveli-bisnesdiilissä konsanaan, hänet on jo valittu tehtävään. Häntä haastatteleva Stuart Ullman (Barry Nelson) on kuin veikeä ja pinnallinen senaattori, joka vakuuttelee alamaisen, vallankäyttönsä kohteen ”tehtävänsä tärkeydestä”. Ullmanin pöydällä on koko ajan näkyvissä hänen nimikylttinsä sekä pieni Yhdysvaltain lippu. Haastattelukin sujuu sutjakkaan pinnallisesti, aivan kuin suoraan jostain keskinkertaisesta saippuasarjasta. Kapitalismin performatiivisuus nostaa päätään, kun Ullman kertoo, ettei hotellia kannata pitää auki talvella, koska teiden auraaminen ”ei vain ole kannattavaa”. Ullman kertoo myös aikaisemmin sattuneesta tragediasta, sekä siitä, kuinka joillekin viiden kuukauden yksinäisyys voi olla liikaa. Tähän Jack toteaa kunnon konservatiivisen liberaalis-individualistisen sanoin ”not to me!”, hän ei tietenkään tarvitse muita. Hän myös tietää, että hänen vaimonsa ja poikansa ”will be just fine”. Yksityiskohtana täytyy mainita, että kun Ullman kertoo menneestä tragediasta (70-luvulta), hän mainitsee että murhaaja Charles Grady (Philip Stone) tappoi itsensä ”west wingissä”. Myöhemmässä vaiheessa muuten, kun Jack ”tapaa” Gradyn (tosin 20-luvulla), tämä sanoo nimekseen Delbert. Jack myös mainitsee, että Wendy tulee olemaan innoissaan, kun kuulee tästä ”tragediasta”: hän on kiinnostunut kummitusjutuista ja kauhuelokuvista, koska totta kai, tällaisia tragedioita ei oikeasti tapahdu, ne ovat jossain kaukana, myytteinä, taruina, kirjan sivuilla ja elokuvissa.

Hotelin nimi ”Overlook” on myös mielenkiintoinen. Sanan voi kääntää esimerkiksi ”olla huomaamatta”, ”katsoa läpi sormien”, ”sijaita yläpuolella” tai ”katsoa ylhäältä”. Tosin mielenkiintoisin voisi olla ”valvoa”. Hotelli on Ullmanin kertomuksen mukaan rakennettu intiaanien hautausmaalle, joka onkin elokuvan ehkä tärkein seikka. Sen interiöörit on koristeltu intiaanien taiteella ja kaiverruksilla, aivan kuin jokin sairas palkinto, voitonmerkki tai huonon omantunnon takia rakennettu kunnianosoitus. Stuart kertoo myös, että he ovat kestinneet läpi vuosien julkkiksia, näyttelijöitä, presidenttejä ja kuninkaallisia – ”all the best people”. Kommentti kertoo täysin sen, minkälainen piiri hyväksytään ”oikeiksi ihmisiksi”, ei ainakaan se ”kansa” jonka päälle hotelli on rakennettu ja jonka haudoilla Amerikan kerma on vuosien ajan tanssinut.

Torrancet tapaavat myös tummaihoisen kokin Dick Hallorannin ja jättävät Dannyn tämän kanssa hetkeksi. Hallorann kertoo Dannylle ”hohtamisesta” ja tässä tulee toinen viittaus mahdolliseen hyväksikäyttöön: myös Hallorannia on hyväksikäytetty ja tällainen väärinteko on saanut hänet ”hohtamaan”, tai pikemminkin se on saanut hänet ”hohtamaan” jotain parempaa, paremman elämän toivossa. Toisaalta ”hohtaminen” voi olla piilotettu elementti, jokin jonka toinen kärsinyt tunnistaa. Toinen mielenkiintoinen tapa tulkita tämä, on jonkinlainen sukupolvien tietoisuuksien ero; Hallorann on tummaihoinen, mutta tämä ei merkitse Dannylle, nuorelle mitään, hänet on kasvatettu tasa-arvoiseksi, mutta hänen vanhempansa pitävä vielä sitä ”etäisyyttä” mikä on (lähes) välttämättä tummien ja valkoisten välillä, ainakin 70- ja 80-luvuilla. Voisi kai sanoa, että Danny on ”samalla aaltopituudella”, hän ymmärtää myös ei-valkoista ja ei-länsimaalaista elämää ja olemista. Jos termin ”shining” kääntää ”loistokkuudeksi”, voi kai ajatella, että Dannyllä on kykyjä, älykkyyttä, neroutta, joka Jackiltä puuttuu, ja joka on yksi syy sille, miksi hän ”sekoaa”. Danny myös ”lukee” Hallorannista, että tämä pelkää huonetta numero 237.

Samassa kohtauksessa, jossa Torrancet tapaavat Hallorannin, Jack kysyy paikalle saapuvalta Dannylta ”Did you get tired of bombing the universe?” Tällaiseen toimeen Jack poikansa varmasti haluaisi ja luultavasti opettaakin häntä, kuten myös muita oppilaitaan (tai opetti). Ullman myös sanoo, että ”at five o’clock you would’ve belive anyone was ever here”, aivan kuin tulossa olisi apokalyptinen hiljaisuus ja ydintalvi.

Myöhemmin, kun Wendy ja Danny vaeltelevat pihalla olevan pensaslabyrintin syvyyksissä, Jack astelee labyrintin pienoismallin luo ja tuijottaa sitä ylhäältä ("overlook"), kuin jumala tai paholainen. Samalla kamera zoomaa labyrinttiin ja se onkin ”todellinen” labyrintti. Jack saa ”idean” tai sysäyksen leikkiin, jonka kohteina ovat hänen poikansa ja vaimonsa. Labyrintit toistuvat elokuvassa monessa mielessä: seinien ja lattioiden kuvioissa, sisällä käytävissä, ulkona pensaissa sekä keittiössä.

Huone numero 237 on mielenkiintoinen aspekti, se on aivan kuin keskitysleirin ”se huone”, kaasukammio, johon kukaan ei halua joutua. Keskitysleirin uusi tulokas Danny kysyy ihmeissään Hallorannilta, että miksi tämä pelkää huonetta 237. Hän ei vastaa, se on alue josta ei ole paluuta ja josta ei puhuta.

Kun Wendyn ja Jackin suhde alkaa rakoilla, heidän elämänsä alkaa muistuttaa tyypillistä jämähtänyttä perhettä: Jack nukkuu tai möllöttää masentuneena huoneessaan, Wendyn ja Dannyn tapittaessa TV:tä, jonka kylmä valo hohkaa takanaan talvimaiseman viima.

Danny houkutellaan huoneeseen numero 237, jossa oltuaan hänellä on kaulassa mustelmia. Wendy syyttää tästä Jackia, joka on juuri nähnyt ”kamalaa painajaista”, aivan kuin omantunnon huutona. Jack vierailee huoneessa ja kohtaa ensin kauniin naisen – jonka voi nähdä symboloivan joko Wendyn kieltämiä seksuaalisia haluja tai sitten tavallaan Dannyn hyväksikäytön kieltona. Jackin suudeltua naista, tämä muuttuu ”homehtuneeksi” ja visvaiseksi käveleväksi vanhukseksi; aivan kuin hänen seksuaalisuutensa olisi vihdoin ”likaantunut” kaiken sen perversion jälkeen. Toisaalta tilalle astuu homoseksuaalinen motiivi, Jack on menettänyt loputkin himostaan naisiin. Samaan aikaan näytetään Hallorannia, joka kotonaan tuntee Dannyn ”hohdon”. Hänen seinillään riippuu kuvia alastomista tummista naisista, aivan kuin huomautuksena Jackin impotenssiin, että sen syynä voi olla ”valkoisen miehen” pelko ”mustan miehen” seksuaalisuutta kohtaan.

Seuraavaksi seuraa ”minä, minä ja minä” puhe, jossa Jack syyttää Wendyä kaikesta, tai oikeastaan siitä, että tämä on huolissaan. Jackin täytyy olla keskipiste, hänen työnsä tärkeintä ja Wendy tekee pienet naisten askareet. Todellisuudessa hänelle jää kaikki, kun Jack potee henkistä ja fyysistä impotenssia kirjoituskoneen tyhjien paperien edessä. Hänen saamat kuvitteelliset drinkit (aikaisemmin hän oli lopettanut juomisen) 20-luvun hotellin baarissa osoittavan sen aikakauden ja ilmapiirin johon Jack haluaisi palata. 20-luku oli Amerikan kulta-aikaa, tai näin ainakin sanotaan, ja baarin nimi onkin osuvasti ”Golden room”. Tuohon aikaan eivät miesten silmille hyppineet naiset tai ”neekerit” (”nigger”, tärkeä termi tulkinnan kannalta, jota Grady-haamu käyttää kuvaillessaan Hallorannia). WC:ssä Jack tapaa 20-luvun version 70-luvun tappajasta Gradystä, mutta he ovat kuitenkin sama henkilö. He ovat se kulttuurinen aines, joka velloo ihmisten yhteisessä tietoisuudessa rikosten jäljiltä. Se on myös se ahdistus, joka purkautuu kun kapitalismin performatiivisuus ottaa kaiken alleen – Eros ja Dionyysinen purkautuvat tavalla tai toisella, lopulta. Gradyn mukaan Jackin pojalla on ”great talent”, ”hohtaminen”, jota tämä käyttää ”heitä” vastaan. Tässä tulee esiin taas Jackin keskinkertaisuus ja Dannyn mahdollisuus, hänen lahjakkuutensa ja tietonsa, joilla hän voi esimerkiksi parantaa maailmaa. Mutta Grady ja Jack, konservatiivinen traditio, haluavat pitää yllä omat kulissinsa ja sortavan vallan koneistot. Jack syyttää Dannyn pehmeydestä Wendyä: ”it’s his mother, she interferes”. Grady sanoo, että he tarvitsevat “good talking to”, kuten hän teki omalle perheelleen, “I corrected them”. Gradystä ja nyt (viimeistään) myös Jackistä paistaa fasistinen kuri ja vallankäyttö, joka ei hyväksy vastaväitteitä tai toisenlaisia ajatuksia, toiseutta.

Danny ja Wendy katsovat yhdessä maantiekiitäjää (tunnusmusiikki kuuluu) ja kun Wendy lähtee katsomaan missä Jack on, kiitäjäjahti voi alkaa (tunnusmusiikki loppuu kun Wendy kävelee pois). Yksinjäätyään Danny toistaa ”redrumia” (kuten myös myöhemmin). Mielenkiintoista on sanasta saatavat eri muodot. Esimerkiksi sana voi olla ”red room” (kuten baarin WC), tai ”red rum”, siis punainen rommi (tai veri) tai Dannyn toistellessa sanaa nopeasti ”red run”, ”red run”, joka voi viitata tietenkin juoksevaan, valuvaan vereen – tai, kyllä, olla kehotus tai uhkaus intiaanille; ”juokse punanahka”! Erityisesti viimeinen tulkinta toisi mielenkiintoisen käänteen siihen, miten ”hautausmaa” on saanut alkunsa - tai ehkä se ei ollut niin vaikeasti arvattavissa muutenkaan. Grady muuten sanoo WC:ssä Jackille, että tämä on aina ollut ”caretaker”, hoitaja, joka voi viitata siihen, että intiaaneilta anastettu maa on ollut ”heillä” hoidossa. Voisi kai ajatella, että jos joku ei ole hoitamassa paikkaa talvella, se päätyy takaisin luontoon, intiaaneille. ”Caretaker” voi myös kohdistua siihen, että Jack miehenä on perheen pää, hän pitää siitä huolta.

Wendy löytää Jackin sekasortoiset vuodatustekstit (monta sivua klassista ”all work and no play makes Jack a dull boy”) ja joutuu konfliktiin seonneen Jackin kanssa. Jackin raivoamisessa kulminoituu mielenkiintoisesti monet amerikkalaisen (ja yleensä länsimaalaisen) elämän ja ajattelun piirteet: ” Have you ever had a SINGLE MOMENT'S THOUGHT about my responsibilities? Have you ever thought, for a single solitary moment about my responsibilities to my employers? Has it ever occurred to you that I have agreed to look after the OVERLOOK Hotel until May the FIRST. Does it MATTER TO YOU AT ALL that the OWNERS have placed their COMPLETE CONFIDENCE and TRUST in me, and that I have signed a letter of agreement, a CONTRACT, in which I have accepted that RESPONSIBILITY? Do you have the SLIGHTEST IDEA, what a MORAL AND ETHICAL PRINCIPLE IS, DO YOU? Has it ever occurred to you what would happen to my future, if I were to fail to live up to my responsibilities? Has it ever occurred to you? HAS IT?” Kommentissa kaikuvat ne kaikki valistusajattelun piirteet, jotka taas kerran ovat ”väärissä käsissä”, vallankäytön elementteinä – ja juuri tätä traagista kertomusta Amerikan historia onkin täynnä.

Jack on jäänyt vangiksi kylmätilaan, mutta Grady päästää hänet ulos. Tämä kommentoi, että ”wife seems to be stronger than we thought”, konservatiivienkin on joskus otettava opikseen, nainen voi olla muuallakin kuin keittiössä. Lopulta Jack tuhoaa heidän makuuhuoneen ison pahan suden puhkumisen ja puhaltelun saattelemana, kuin irvokas kulttuurisen alitajunnan painajainen. Pakomatkalla Wendy näkee ”näkyjä” tai symbolisia repeämiä; esimerkiksi irvokas karhupukuinen henkilö ottaa mieheltä suihin, vanha mies jonka kallo on halkaistu sekä huone täynnä luurankoja. Ensimmäisen näyn voisi kai lukea myös Wendyn ja Jackin homoseksuaalisuuden kohtaamisena tai paljastumisena, ehkä. Viimeinen on visio Wendyn tulevaisuudesta, ehkä koko kulttuurin lopusta, jossa museomaisessa varjellussa hotellissa luurangot odottavat - niin mitä?

Danny johdattaa Jackin hyiseen pensaslabyrinttiin, johon tämä lopulta jäätyy. Danny astelee takaisin, omia jälkiään, hän toimii nokkelammin kuin Jack – hänen ”hohtava lahjakkuutensa” pelastaa hänet. Toisaalta voidaan ajatella, että Danny osaa palata takaisin, jos tarve vaatii, hän osaa purkaa historiaa ja rakentaa sen varaan uudelleen. Jack on jäätynyt, mutta kaikki tietävät mitä jäädytys tarkoittaa: jäädytetyn voi aina sulattaa uudelleen. Jack on se ikuinen konservatismi, fasismi, pahuus ja synkkyys, väkivalta joka aina voitetaan, mutta joka aina sulaa, palaa takaisin, ikuisesti, sillä ihminen rakentuu konfliktista; Eroksen ja Thanatoksen taistelusta, Apollonisen ja Dionyysisen vaihtelusta.

Lopulta kamera lipuu hitaasti hotellin sisällä olevaan valokuvaan, joka on päivätty 4.7.1921 ja edessä keskellä hymyilee Jack. 20-luvulla, kulta-aikaan (ja vieläpä Amerikan itsenäisyyspäivänä) kaikki oli hyvin, ”O tempora, o mores”.

Lopuksi

Elokuvassa on paljon elementtejä, jotka tuovat mieleen jollain tavalla amerikkalaisen kulttuurin kehityksen 1900-luvulla. Apollo 11 Dannyn paidassa ja kaksoset ovat yhdessä kuvailtu kuvastavan jonkinlaista ”totuutta” kuukävelyn lavastuksesta ja niin edelleen. Mielestäni Dannyn paita toimii vain symbolina ”uudelle aikakaudelle/sukupolvelle”, joka joutuu raahaamaan perässään Jackin vanhaa, maskuliinista ja konservatiivista traditiota. Tämän tradition synkkä menneisyys nousee tämän tästä tuhoamaan heidät kaikki. Toisaalta toinen mielenkiintoinen piirre kaksosissa on Afrikkalaiset niin sanotut ”hohtavat” jumalkaksoset (ainakin englanniksi heitä kuvaillaan ”shining twins”) Mawu ja Lisa (tai Li-Sa).  He ovat molemmat saman androkyynin/hermafrodiitin jumalan (Mawu-Lisa) puolia. Tämä tuo lisää vettä myllyyn elokuvan pinnan alla piileville seksuaalisuuskysymyksille. 

Elokuvassa pyörii monia kysymyksiä teknologiasta. Esimerkiksi intiaanien hautausmaa on suhteellisen rankan luonnon keskellä ja tietenkään teknologiaan tottunut ”valkoinen mies” ei siellä pärjää, kuten voimme Jackin kohdalla huomata. Toisaalta teknologiaa ei yksiselitteisesti ”dissata”, siihen uppoutuminen nähdään heikkoutena, mutta esimerkiksi Hallorann tulee pelastamaan Torranceja teknologian avulla. Ihmisyyden kuolema ja sekoaminen tulee hitaasti kylmyyden mukana, Jackin sisäinen valo sammuu, hän ei hohda enää sitäkään vähää mitä joskus. Eros ja Dionyysinen ovat kuolleet hänen sisältään ja hän on ne itse tappanut, rajaamalla elämänsä vain työhön. Luovuuden tyrehtyminen nousee elokuvassa toistuvasti esiin, kuten myös Jackin ”katkeruus” Dannylle, pojalleen. Juha Varto on kommentoinut, että kulttuureissa on perinteistä, että vanhemmat ovat vihaisia nuorisolle, sillä he ovat kateellisia näiden nuoruudesta, elämänhimosta ja taidokkuudesta.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on Gradyn kommentissa, kun hän sanoo Jackille Dannyn pyytävän ”lahjansa” avulla ulkopuolisen ”tämän keskelle”, että hän käyttää sanaa ”nigger”. Se on katkeransävyinen kommentti, aivan kuin tuulahdus orjakaupan ajoilta, jolloin Grady kiroaa, että pitääkö tänne ”omien villien” (intiaanit) keskelle raahata vielä afrikkalaisia ”villejä”.

Hotelli on perustettu vuonna 1907, olisi mielenkiintoista tutkia tarkemmin, minkä takia kyseinen vuosi on valittu. Filosofi ja teologi Mircea Eliade syntyi kyseisenä vuonna, tästäkö johtuu Jackin ”ikuinen paluu” (jäätyminen/sulaminen)? John Wayne ja Sir Laurence Olivier ovat syntyneet myös kyseisenä vuonna, toinen periamerikkalaisen konservatismin ikoni ja toinen englantilaisen yläluokan maskotti (imperialismin symboli?). En tiedä onko näillä merkitystä, tai onko sillä, että Klara Hitler kuoli kyseisenä vuonna? Hotellin rakentuessa alkoi rakentua myös jotain muuta, niin Amerikassa kuin Euroopassa. Lopun valokuva viittaa vuoteen 1921, mielenkiintoisena elementtinä tuona vuonna menestyneimmät elokuvat ovat olleet jollain tavalla ”teemaan” sopivia: The Four Horsemen of Apocalypse, The Kid, The Haunted House, The Playhouse sekä Every Woman’s Problem.

”Hohtaminen” (shine) sopii myös mielenkiintoisesti erityisesti Martin Heideggerin käsittelemään kreikkalaiseen ajatukseen totuudesta olemisen kätkeytymättömyytenä, jolloin oleva tuodaan esiin tai sen voi ajatella ”loistavan”, ”hohtavan”, kun se ei ole enää peittynyt. Hallorannin mukaan paikat ja ihmiset ”hohtavat” ja vain ”hohto” kyvyn omaavat voivat nähdä nämä (”things people who shine can see”). Tämä liittyy mielestäni mielenkiintoisesti platonistiseen ajatukseen hyvästä ja hyvän tekemisestä, joka lopulta on sitä, että oleva tulee esiin kätkeytyneisyydestään, kaikenlaiset ”peitot” ovat lumetta, pimeyttä ja valhetta. Kun ihmiset tekevät oikein ja hyvin, he ”hohtavat” ja tämän kautta he tietävät maailman ja näkevät sen, sekä sen kaikki puolet, sen monimuotoisuuden.

Parhaita elokuvia

Parhaita elokuvia:

(aakkosjärjestyksessä)

...ja muutama hassu kommentti niistä.

アキラ [Akira] (1988)

-          Valtava, valokuvalliseen realismiin (jos sellainen on mahdollista) pyrkivä animaatio, joka saa katsojan unohtamaan katsovansa animaatiota. Loistavalla soundtrackillä höystetty scifi-action, joka kaataa lähes kaikki saman genren ”ei-animaatiot”.

অপুর সংসার [The World of Apu] (1959)

-          Kaunis, lyyrinen ja söpö, juuri sellaista mitä moderni amerikkalainen indie-elokuva yrittää olla – mukana myös ripaus ”italialaista neorealismia”.

2001: A Space Odyssey (1968)

-          Kubrickin scifi-klassikko, jonka etäinen ja lähes sairaalloisen objektiivinen tyyli pyrkii yhyttämään teknologisen aikakauden eetoksen.

4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile [4 Months, 3 Weeks and 2 Days] (2007)

-          Cristian Mungiun Cannes-yllättäjä, joka on teknisesti toteutettu lähes täydellisesti ja viimeinen kohtaus jättää synkän varjon tulevan, tai mennen ylle – kalat ovat historiallisessa akvaariossaan näytillä.

Aguirre, der Zorn Gottes [Aguirre: The Wrath of God] (1972)

-          Werner Herzogin ja Klaus Kinskin yhteistyö, jonka tuotanto oli yhtä suuruudenhullua ja kaoottista kuin itse elokuva. Historiallinen, ihmisen vallanhimoa (ja pakkomielteitä) tutkiva teos, jonka viimeinen kohtaus on nerokasta hulluutta.

Apocalypse Now Redux (1979, 2001)

-          Francis Ford Coppolan paras elokuva (kyllä, parempi kuin Kummisetä), jonka symbolinen maailma rakentuu alun poliittishistoriallisiin kohtiin ja yleiseen sodan hulluteen. Viimeinen 40 minuuttia juhlallisia varjoja täynnä olevassa Kurtzin leirissä on täydellinen esimerkki amerikkalaisen elokuvan todellisesta (mutta harvoin saavutetusta) tasosta.

Badlands (1973)

-          Terrence Malickin kaunis, poeettinen ja tyylikäs tarina tappajasta ja tämän “naisesta”. Malick ei taivu moralisointiin vaan (Heideggeriläisenä filosofina) ”jättää silleen”; Kit ja Holly ovat sellaisia kuin ovat, ihmisiä, jotka murhaavat joukon muita ihmisiä. Elokuva on suuri kuvaus ”kulttuurista” (ei vain amerikkalaisesta) ja jonka alkutekstien kappalevalinta paljastaa paljon: Carl Orffin Gassenhauer on tarkoitettu lapsille, itseilmaisulliseen opetukseen, se on musiikkia jota Orffin mukaan voi soittaa kuka tahansa.

Berlin Alexanderplatz (1980)

-          Rainer Werner Fassbinderin eepos ja yksi pisimmistä koskaan tehdyistä elokuvista kertoo tarinan Franzista, joka pääsee vankilasta (johon hän oli joutunut hakattuaan tyttöystävänsä kuoliaaksi). Elokuva on yhdistelmä Marxia, Freudia ja Brechtin teatteria. Suurimmassa osassa on taustalla myllertävä Saksan historiallinen tilanne, sekä se, kuinka tämän korostuu symbolisesti ja ei-niin-symbolisesti hahmojen suhteissa ja tapahtumissa.

Blue Velvet (1986)

-          Sarkastinen ja ironinen kuva Amerikan elämästä ja unelmista: postikorttimainen naapurusto alkaa rakoilla, kun alitajunnan möröt, madot ja himot pääsevät jylläämään liian lähelle pintaa. Dennis Hopper on saatana tai vain keski-ikäinen keski-iän kriisiä poteva keskiluokkainen mies.

Boogie Nights (1997)

-          Paul Thomas Andersonin John Holmesin elämästä vaikutteita saanut pornoteollisuuskuvaus, jonka vahvuudet makaavat Andersonin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa, sekä näyttelijäsuorituksissa.

Brazil (1985)

-          Terry Gilliamin visuaalisesti rikas ja veikeä mielikuvitusleikki, jota voi suositella varauksettomasti kaikille ihmisille. Omanlaisensa maailman luo elokuvan hyvät ja onnistuneet, mutta omalaatuiset erikoistehosteet ja lavastus.

C'era una volta il West [Once Upon a Time in the West] (1968)

-          Sergio Leonen kunnianosoitus ja monumentti lännenelokuville. ”Myyttinen” länsi murenee kehityksen jaloissa ja Henry Fondan valloittaja-kapitalisti-öljypohatta-pahiksen käsittelyssä, jolta eivät säästy edes lapset. Tuuli ja kehitys pyyhkivät alleen ”kunnon sankarit”, toisaalta ”kunnon sankareita” ei Leonen elokuvissa ole.

Le charme discret de la bourgeoisie [The Discreet Charm of the Bourgeoisie] (1972)

-          Porvariston hillitty charmi on hieno nimi elokuvalle, ja nimensä mukaisesti elokuva on täysin surrealismiasein toteutettu hyökkäys porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Käytetään kerrankin IMDB:tä johonkin hyvään, eli lyhyeen ja ytimekkääseen kuvaukseen: ”A surreal, virtually plotless series of dreams centered around six middle-class people and their consistently interrupted attempts to have a meal together.”

Citizen Kane (1941)

-          Orson Wellesin monoliittinen ja mestarillinen elokuva, jonka elokuvahistorialliset ansiot ovat syvätarkan kuvauksen käytössä, tarinan “psykologisuudessa” ja moniulotteisuudessa sekä vallankumouksellisessa ääniraidassa. Henkilökohtaisesti olen, edellä mainittujen seikkojen lisäksi, aina pitänyt Wellesin vallattomuudesta ja siitä, että hän teki elokuvan juuri sellaiseksi kuin halusi, hinnalla millä hyvänsä – ja maksoikin siitä koko loppuelämänsä. Kanen ja todellisen lehtimogulin William Randolph Hearstin yhtenevyydet ovat kaikkien tiedossa. Elokuva oli juuri hyökkäys ilmaisuvapauden puolesta (vieläpä fasismin nostaessa päätään), mutta se oli myös kova isku Hollywoodille, taiteellisesti. Se oli lyönti, joka iski Hollywoodilta hetkeksi ilmat pihalle, isku joka näytti, mitä kaikkea elokuva voisi olla. Tämä haaste otettiinkin vastaan ja amerikkalaisen elokuvan seuraavat vuosikymmenet olivat Wellesin esittelemien ”taikatemppujen” tutkimista ja matkimista – tätä on jatkunut nykypäivään asti. Eurooppakin on saanut omat virikkeensä Wellesin luovasta tavasta nähdä elokuva omata taiteenlajina, eikä vain esimerkiksi kirjallisuuden ”jatkeena”.

A Clockwork Orange (1971)

-          Stanley Kubrickin väkivallan vastainen väkivaltaelokuva, jonka loppuun asti hiottu rytmi ja kuvaus nostavat selkäkarvat pystyyn.

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964)

-          Stanley Kubrickin sodanvastainen satiiri, jossa USA ja Neuvostoliitto ovat ajautuneet ydinkriisiin – periaatteessa tahtomattaan, rodullista puhtautta hakevan komentajan toimesta. Lopulta päivän pelastaa, yhdessä hauskimmista kohtauksista koskaan, tohtori Outolempi, jonka alkuperämaa ei jää keneltäkään huomaamatta.

Eraserhead (1977)

-          Jos David Lynchin pitäisi kuvailla Amerikkaa, se varmaankin näyttäisi unessa tältä ja valveilla Blue Velvetiltä. Tulevaisuuteen (tai ei) sijoittuva scifi surrealismi, jossa pariskunta saa vauvan, mutantin. Vauva valittaa ja patterin alla asuu kaiken maailman laulajia, lisäksi teollisen yhteiskunnan rattaat jylläävät korvia huumaavalla metelillä.

Fanny och Alexander [Fanny and Alexander] (1982)

-          Bergmanin oscarhaavi ja onnistunut kokonaisuus, jonka lavastus, puvustus, näyttelijätyö, dramaturgia ja kuvaus ovat ensiluokkaisia. Kannattaa kuitenkin muistaa Bergmanin oma kommentti siitä, että elokuvaa ei olisi pitänyt leikata 180 minuuttiin, jos siis on mahdollista, niin kannattaa pysytellä 5 tunnin versiossa. Pitempi versio tuo oikeasti mukaan muutamia uusia teemoja, ”twistejä” ja outoa synkkää ironiaa.

Le fantôme de la liberté [The Phantom of Liberty] (1974)

-          Luis Bunuelin omanlainen huuto vapaudelle, tai sille että sitä ei ole. Elokuvahistorian ehkä parhaimmassa kohtauksessa porvariperheen tyttö ”katoaa” koulusta, vaikka onkin aina paikalla, siis kadotessaan ja poliisien etsiessä häntä (jne.) – vallan ja vapauden kysymykset nivoutuvat yhteen ja ovat samassa taas mennyttä, kuin jokin irvokas henkiolento.

Father and Daughter (2000)

-          Lyhytanimaatio jonka lyhyen keston puitteissa on hallitusti ja koskettavasti muotoiltu isä-tytär-suhteen loppu.

La grande illusion [Grand Illusion] (1937)

-          Jean Renoirin toinen kova ja humanistinen kuvaus ihmisistä. Kaiken kaikkiaan jossain määrin viihteellisempi kuin Pelin säännöt, muttei ehkä huonompi.

The Last Picture Show (1971)

-          Peter Bogdanovichin kuvaus pikkukaupungin nuorukaisista, joka sisältää ehkä kaikkien aikojen parhaan “meksikon matkan”. Larry McMurtryn hieno käsikirjoitus takaa onnistuneen kokonaisuuden ja hienon dialogin.

M (1931)

-          Fritz Lang ei ole koskaan tyytynyt yksinkertaisuuteen, eikä hänen parhain elokuvansa ole poikkeus. Moraalisesti ambivalentti tarina lastenmurhaajasta (ja raiskaajasta?), joka kiinni jäätyään uhataan lynkata ilman oikeudenkäyntiä. Hollywood tuottaja Samuel Goldwyn oli nähtyään M:n, pyytänyt studiollaan työskennelleet ohjaajat ja käsikirjoittajat katsomaan elokuvan ja tämän jälkeen haukkunut heidät kaikki maanrakoon kysyen, miksi he eivät osanneet tehdä tällaisia elokuvia. Myöhemmin hän kuitenkin kommentoi, että jos joku olisi tarjonnut hänelle tällaista elokuvaa, tämä olisi luultavasti lentänyt ulos studiolta – ah, Hollywood.

The Magnificent Ambersons (1942)

-          Ambersoneista ei tietenkään ole Wellesin alkuperäistä 140 minuutin versiota olemassa, mutta saksittu 90 minuutin paketti sisältää jo eeppisen kovan latauksen ja esityksen seuraavien vuosikymmenten elokuvahistoriaa. Elokuvan, kuten myös kaikkien Wellesin suurille studioille tekemien elokuvien Kanen jälkeen, saksimisen takana oli studio ja tuottajat. Elokuvakriitikko (ja teoreetikko?) David Thomson oli sitä mieltä, että kokonainen versio olisi ollut ”suurin amerikkalainen elokuva” (hän oli kuulemma saanut mahdollisuuden silmäillä Wellesin alkuperäistä kuvakäsikirjoitusta). Oli Thomsonin kommentti totta tai ei, jo 90 minuuttinen versio antaa hyvää osviittaa tähän suuntaan.

Monty Python and the Holy Grail (1975)

-          Monty Python-ryhmän elokuvien välillä on vaikea valita, mutta Holy Grail on komediaelokuvien ”pyhä graal”. Olen lukenut paljon kritiikkiä elokuvan lopusta, mutta ”poliisien väliintulo” on luultavasti ainoa tapa millä tällaisen surrealistisen kaaoksen, ilmaisullisen vapauden ja hauskanpidon voi lopettaa; yhteiskunnan raja tulee vastaan.

Network (1976)

-          Luultavasti paras käsikirjoitus amerikkalaisen elokuvan kaanonissa, varsinkin jos Wellesin ja Kaufmanin muotoiluja ei lasketa. Käsikirjoituksen ilkeän nokkeluuden lisäksi pääroolit on täytetty loistavilla näyttelijöillä (kässäri löytyy myös Internetistä: http://corky.net/scripts/network.html).

Offret [The Sacrifice] (1986)

-          Andrei Tarkovskin viimeinen ja apokalyptinen kuvaus maailmanlopusta. Sven Nykvistin mestarillinen kuvaus palvelee Tarkovskia paremmin kuin koskaan ja tämä kaikki kulminoituu viimeisessä, yli 7 minuutin kohtauksessa, jossa perheen talo palaa maan tasalle (toisella otolla purkitettu, joten yksi talo oli jo ehditty polttaa).

One Flew Over the Cuckoo's Nest (1975)

-          Nokkela, viihdyttävä ja sopivasti sosiaalista kritiikkiä sisältävä “vapaudenhuuto”, jonka pääkaari poukkoilee Jack Nicholsonin ja Louise Fletcherin välillä.

La passion de Jeanne d'Arc [The Passion of Joan of Arc] (1928)

-          Mykkäelokuva joka ei tarvitsisi tekstejä. Joan of Arcin kärsimys kanavoituu Maria Falconettin kituvissa kasvoissa, kirkon edustajien vakavissa ja vihamielisissä tuijotuksissa sekä majesteettisesti sommitelluissa otoksissa.

Persona (1966)

-          Bergmanin “feministinen” monumentti näyttelijättärestä ja nuoresta tytöstä, ja heidän välisestä dialogista…ja taustalla vellovasta seksuaalisuudesta (or is it just me?). Mukana myös muutaman framen kestävä penis.

La règle du jeu [The Rules of the Game] (1939)

-          Tavalla jos toisella universaalisti “maailman parhaimpiin” elokuviin lukeutuva Jean Renoirin sosiaalinen satiiri ”yläluokan ääliöistä”, jotka kokoontuvat kartanolle juhlimaan – niin ja tietenkin heidän palvelijoistaan. Mielenkiintoista nähdä kuinka (nykymittapuulla) ”löyhillä” keinoilla on saanut joskus aikaan mellakan elokuvateatterissa.

Såsom i en spegel [Through a Glass Darkly] (1961)

-          Bergmanin hyökkäys uskontoa vastaan, ihanaakin ihanampi Harriet Andersson on skitsofreeninen, kaapista käsin häntä uhkaavaa Jumalaa kammoava ihmisraakile, joka ei kaihda edes vietellä veljeään.

Sátántangó [Satan's Tango] (1994)

-          Eeppinen, myyttinen, raskas ja tahallisen tylsä/uuvuttava; Bela Tarrin 7,5 tuntia kestävä elokuva näyttää hypnoottisten, pitkien kohtaustensa avulla miltä tuntuu elää kommuunissa, keskellä ei mitään. Alkoholi auttaa ja rakkaus, vaikka sen kohteita ei juuri ole, lapset purkavat pahaa oloaan kiduttamalla eläimiä.

Sherlock, Jr. (1924)

-          Buster Keatonin lyhyt ja ytimekäs mykkäkomedia. Kaiken kertoo kohtaus, jossa Keaton, paetessaan rikollisia talosta ikkunan kautta, vaihtaa asun ilmalennon aikana – ilman leikkauksia toki.

Det sjunde inseglet [The Seventh Seal] (1957)

-          Ingmar Bergmanin luultavasti tunnetuin, muttei paras filkka, kaiken kaikkiaan kuitenkin onnistunut, fiksu ja historiallisesti tärkeä teos.

Synecdoche, New York (2008)

-          Charlie Kaufmanin eksentrisin kokonaisuus (onnistuneesta Being John Malkovichista huolimatta), johtuen ehkä hänen mahdollisuudesta toteuttaa visionsa omin ehdoin, käsikirjoittaja-ohjaajana. 2000-luvun parasta tarjoava elokuva on masentava, eksistentialistinen ja surrealistinen kuvaus ihmisen elämästä, tai ehkä koko kulttuurista.

Taxi Driver (1976)

-          Travisin ”vietnamkauhut” purkautuvat leikkausten välissä, tiedottomuuden tilassa, fade in & out:na. Poliittisen praksiksen tehottomuus ja oman tietoisuuden ”kääntyminen ympäri” ajaa Travisin pelastamaan – lähes pedofiilisellä voimalla – nuoren Jodie Fosterin.

There Will Be Blood (2007)

-          Paul Thomas Anderson ja Daniel Day-Lewis synnyttivät yhdessä kuvan miehestä (Daniel Plainview), amerikkalaisesta sellaisesta – ja tietenkin kapitalistista – joka kasvaa ja paisuu yli äyräiden. Nimensä mukaisesti Plainviewillä on selkeä kuva maailmasta ja elämästä, siitä millaiseksi pitäisi tulla ja mitä elämä pitää sisällään; tieto, totuus ja valta ovat hänellä. Keskiössä ovat Day-Lewisin magneettinen ja valtava roolityö sekä Andersonin perfektionistisella otteella hallittu ohjaustyö. Toisinaan Plainview on niin valtava, ettei häntä voi kuvata ilman ”dutch tiltiä”.

Touch of Evil (1958)

-          Pahan kosketus oli Orson Wellesille taas yksi ongelmatapaus Citizen Kanen jälkeen. Kioskikirjan pohjalta luoma tarina on kuitenkin tuhti ja ehkä tyhjentävin tapaus amerikkalaista film noiria. Wellesin oma roolityö sairaalloisen lihavana poliisina toimii ja otosten vauhti, sommittelu ja synkkyys ovat parasta Wellesiä.

Vertigo (1958)

-          Alfred Hitchcockin psykologinen “taideviihteily”, jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.

Werckmeister harmóniák [Werckmeister Harmonies] (2000)

-          Uusi vuosituhat on hyvä aloittaa näin kovalla tekeleellä myyteistä, myyttien myyteistä, poliittisesta sirkuksesta ja valaasta – sekä tietenkin ajasta ja tunteista. Ehkä myös universumista…ja elämästä…ja kuolemasta…taiteen henkisestä rappiosta…ja tylsyydestä…

Withnail & I (1987)

-          Bruce Robinsonin omaelämänkerrallinen kuvaus kahdesta näyttelijästä, jotka eivät luultavasti koskaan tule saamaan töitä – tai ei toinen ainakaan. Vaikeasti toteutettu, nokkela ja loistavasti näytelty komedia, jonka huumori nojaa lennokkaasti ja karismaattisesti ulos syljettyihin lauseisiin ja tilanteen tunnelmaan.

Андрей Рублёв [Andrei Rublev] (1966)

-          Andrei Tarkovskin kokonaisvaltainen ja episodimainen elokuva Andrei Rublevin elämästä – ja vähän muidenkin. Neuvostoliiton ulosrajaama hengellisyys ei ole kaukana ja lopussa toivo herää värien mukana.

Подземље [Underground] (1995)

-          Emir Kusturican vallaton, villi, viehkeä ja vauhdikas kronikka “erään maan” historiasta. Poliittiset keinottelijat osallistuvat vallankumoukseen, mutta rakentavat omat kulissit pitäen yllä ”sodan uhkaa”, ja samalla asetuotantoa – mutta siinä ei ole tietenkään läheskään kaikki. Suositeltavissa luultavasti kaikille maailman ihmisille, paitsi ehkä fasisteille.

乱 [Ran] (1985)

-          Akira Kurosawan luultavasti parhain tekele, joka on mukava fuusio “itää” ja “länttä” (elokuva perustuu erään Shakespeare-hemmon teokseen King Lear) – nojaten kuitenkin enemmän siihen ”itäiseen” puoleen. Lordi Ichimonjin (”Lear”) romahtaminen onnistuneet mittasuhteet erityisesti temppelinpolttokohtauksessa, lopulta hänen naamallaan komeilee kabuki-teatteriperinteen mukainen meikki.

もののけ姫 [Princess Mononoke] (1997)

-          Itseasiassa kaikki Hayao Miyazakin animaatiot ovat onnistuneita, mutta kuten Akira, Prinsessa Mononoke yrittää saada katsojan unohtamaan ”katsovansa piirrettyä”. Kansantaruinen ja ”ympäristöystävällinen” kokonaisuus on toteutettu vallattoman kauniin pensselinvedoin.

東京物語 [Tokyo Story] (1953)

-          Yasujiro Ozun harras tyyli saa katsojan kuin katsojan nöyrtymään. Ozun ”ellipsisessä” maailmassa suurin osa perinteisestä ”Hollywoodin dramaattisesta aineksesta” jätetään näyttämättä, mutta silti kuljetaan syvemmissä vesissä kuin Amerikassa. Setsuko Haran sairaanloisen alentuvainen ja epätoivoista hymyä täynnä oleva roolityö saa pasmat sekaisin.

羅生門 [Rashōmon] (1950)

-          Akira Kurosawan Citizen Kanea lainaileva palapeli, joka kyseenalaistaa totuuden, muistin ja ”pysyvyyden”.