Tampereen yliopistolla järjestettiin perjantaina 18.5.2012 seminaari otsikolla Vallaton yhteiskunta ja sen teemana oli tietenkin anarkismi.
Itse jaksoin vääntäytyä vain kahteen esitelmään; Antti Salmisen Ei-minkään
kumous. Juutalais-saksalainen anarkismi 1900-luvun alussa sekä Tere
Vadénin Primitivismi ja post-anarkismi: se on mahdollista (klo
13.00-14.30). Salminen ja Vadén eivät olleet päivän ainoita puhujia, heitä
ennen olivat esitelmöineet Aki Lemmetyinen (anarkistisesta
syntesismistä) ja Mari Väänänen (anarkistisesta feminismistä). Myöhemmin
oli luvassa vielä Mari Kuukkasen (anarkismin politiikat) ja Olli
Tammilehdon (anarkismin arkipäiväisyys) esitykset.
Aikataulu näytti olevan asiaankuuluvan anarkistinen,
jonka esitelmöijät ja yleisö olivat tajunneet a priori. Myös kesken
esitysten luentosalista sisään ja ulos ramppaaminen oli aika kaoottista, muttei
juurikaan häirinnyt magneettisia esityksiä. Suurimpana yllätyksenä tuli yleisön
runsas määrä, Pinni B-rakennuksen kohtalaisen suuri luentosali 1097 oli lähes
täynnä. Toisaalta en tiedä satuinko juuri siihen aaltoon, joka oli tullut
seuraamaan jonkinlaista "laajempaa kuuluisuutta" saavuttanutta Vadénia.
Hänen uusi kirjansa Heidegger, Žižek ja Vallankumous (Gaudeamus,
2012) on ollut muutamien lehtien otsikoissa ja televisiossakin.
I - Kuilu
Antti Salmisen luento oli jakautunut kahteen osaan,
aluksi hän taustoitti esitystään historiallisella katsauksella Gustav
Landauerin (1870-1919) ajatteluun. Landauer imi omaan anarkismiinsa
juutalaisesta perinteestä ja uskonnollisista käskyistä. Vanhan Testamentin
ensimmäinen ja toinen käsky toimivat lähtökohtina, joilla haastettiin
poliittista ja valtiollista valtaa. Landauerin politiikan ja spektaakkelin
kritiikki eivät kuitenkaan kohdistaneet katsettaan Jumalaan (Landauer oli
ateisti). Hänellä ilmeisesti säilyi transsendenssi kokemus, johon hän pyrki
skeptisismin ja mystismin kautta, mutta institutionaalinen uskonto oli suljettu
pois. Sisäinen kokemus riitti yhteiskunnalliseen "kääntymykseen".
Utopiat olivat tyypillisiä juutalaiselle ajattelulle.
Utopia oli tavallaan vastakohta topialle (topos), joka nähtiin
vakiintuneena regiiminä tai aikakautena. Utopia oli myös aina tulossa, se oli
jotain muuta kuin nämä objektivoituneet ja jämähtäneet topokset. Landauer
kuitenkin kääntyi tässä hieman toisaalle, sillä hän näki utopian enemmänkin
"ei-haaveellisena" ja ihmisten välisiä suhteita kuvaavana; utopian
tullessa tuli myös yhteisöllinen henki. Tämä on lähellä myöhempiä
juutalais-saksalaisia ajattelijoita, kuten esimerkiksi Herbert Marcusea
ja hänen ajatustaan vallankumouksesta yksilön tietoisuuden kumouksena, jolloin
solidaarisuudesta ja yhteisöllisyydestä tulee vapaaehtoista, yksilö on itse,
oman päätöksen kautta hyväksynyt nämä. Toivotaan ettei tämä ollut liian
radikaali kiteytys Marcusen ajatuksista. Landauerin
"kuvainraasto" tapahtui ajattelun tasolla, ei voinut sanoa miltä
tuleva näyttää. Tämäkin ajattelu on lähellä Marcusen muotoiluja.
Landauer haaveili keskiaikaan palaamisesta, jossa
häntä luultavasti viehätti ajatus tieteiden yhtenäisyydestä ja
lapsenkenkäisestä humanismista, joka ei ollut vielä asettunut näkemään ihmistä
"maailman päällä". Mielenkiintoisena huomautuksena Landauer
muistettiin vielä 70-luvulla lähinnä Shakespeare-tutkijana.
Tämän historiallisen tasapainottelun jälkeen Salminen
siirtyi analysoimaan "anarkismi" käsitettä. Käsite juontaa juurensa
kreikkalaiseen käsitteeseen anarkhe, joka tarkoitti "perustattomuutta",
"vallattomuutta" ja "herruudettomuutta". Salmisen mukaan
juutalais-saksalaisessa traditiossa nämä - siis erityisesti vallattomuus ja
herruudettomuus - yhdistyivät. Tässä oli myös ontologinen twisti, tärkeimpänä
nimittäjänä oli "pohjaton kokemus" tai "perustattomuus",
josta voitiin hakea muutoksen voima. Myös Martin Heidegger ja Mestari
Eckhart ovat pyörineet näissä "ei-minkään" pohjattomissa soissa.
Landauerilla ei ollut takaavaa jumalaa ja tämä "ei-minkään" kuilu
näyttäytyi sinä "pyhänä", johon jumala oli yleensä lokeroitu. Tällä
avautuvalla kuilulla ei myöskään ollut poliittista taetta ja jos olisi ollut,
ei se olisi anarkistista. Tällainen ajattelu oli mahdollistunut Nietzschen kautta,
hänen huomauttaessa, että Jumala oli kuollut. Tällöin vastuu oli siirtynyt
ihmiselle itselle, yksilönä, mutta yhteisöllisenä yksilönä, koska kukaan muu ei
ollut pelastamassa häntä. Utopia ja kuilu nähtiin alkupisteenä, mutta siitä
tavallaan muotoutui myös "turva" johon voitiin vedota: kokemuksen
pohjattomuus, ei-mikyys, piti avoinna tulevan poliittisen tilan, jolloin
maailman mystifiointi ei pääse sementoitumaan.
II - maailma
voi sittenkin olla merkityksellinen
Tere Vadén alusti pitkästi esitystään ja viittasi
primitivismi-käsitteen yhteydessä ensimmäiseen puhujaan, jonka takia termi jäi
hieman irralliseksi. Tämä alkuosa koostui siis primitivismi ja post-anarkismi
termien esittelystä ja niiden kritiikistä. Yleisesti ottaen Vadén huomautti
että (periaatteessa molemmissa tapauksissa) annetaan joillekin ihmisen kokemuksen
osa-alueille tärkeämpi sisältö kuin toisille. Nämä kokemuksen alueet myös
täytetään joillain hierarkkisilla sisällöillä ja tämä toistuu eri tasoilla.
Taustalla pyörivän marxismin ongelmaksi hän nosti erityisesti
"vieraantumisen" ja sen, että tämä vaatii jotain "josta
vieraantua". Tässä nousee kuitenkin ongelmaksi se, että tällaisesta
"jostain" ("myytistä") ei ole kokemusta. Post-anarkismi ja
postmoderni ajattelu - sekä kapitalismi! - ovat tähdentäneet kaikkea arvottamista
ja hierarkkisuutta vastaan, mikä on tavallaan hyvä (ehkä skeptisenä
asenteena?). Tässä tulee esille myös paljon "arkipäivän fasismia",
jossa ei niin radikaalilta näyttävät asiat ovat kuitenkin alistavia
valtarakenteita. Esityksen pääpointtina oli periaatteessa primitivismin ja
post-anarkismin vastakkainasettelu.
Primitivismi, Vadénin mukaan, ottaa
"vihollisen" propagandan liian vakavasti. Vadén tarkensi tätä
symbolismin ja representaation esityksellä. Yksinkertaisesti voidaan ajatella,
että jokin A edustaa B:tä ja tällöin, kuten huomataan, B ei esiinny suoraan.
Symbolinen järjestys ei siis ole koskaan niin täydellinen kuin väittää, aina
mukana on ei-symbolista, tiedostamatonta, tuntematonta, käsittämätöntä,
"turhaa" ja niin edelleen. Yksinkertaisena ajatuksena on siis hävittää
A, koska tämä ei koskaan pysty olemaan B. Vadén esitteli "symbolisen
kolmijaon" kielestä:
Metsä
|
Piha
|
Talo
|
Kansanrunous
(Kalevala), inhimillistä kielikokemusta.
|
”Kielipelit”,
”meteli”, kielen kyseenalaistaminen, sanojen keksiminen, käytännöllinen
kieli.
|
Itseriittoinen
kieli, toimii oikein, syntaktinen. ”Talous”, joka paranee aina kun
määritetään täsmällisemmin termit.
|
Ei ihmisen
hallittavissa.
|
Jossain
määrin ihmisen hallittavissa.
|
Ihmisen
hallittavissa koko ajan.
|
Metsän, pihan ja talon välillä on suhteita joka
suuntaan. Vadénin mukaan olisi päästävä irti "talon" kielestä, muttei
pelkästään siitä. Post-anarkismi (ja postmodernismi) ovat osoittaneet oivasti,
että "kaikki on aina välittynyttä", mutta primitivismi taas näyttää,
että on olemassa aina riippuvuussuhteita, ja nämä suhteet ovat "suhteita
jotka eivät ole valittavissa".
Talon kielessä termit/sanat on "loppuun
asti" vietyjä, ne on otettu täydellisesti haltuun, eikä minkäänlaista
ambivalenssia ole: elämä on jähmetetty symboleihin, jotka "kertovat
totuuden".