1. impressio teoksesta "Bear" (Michael Sowa)

Aavemaiseen surullisuuteen vaipuvan huurteen joukossa, reipas austenmainen partiolaistyttö taluttaa karhua joenvartta pitkin. Helppoja tulkintoja on lukematon määrä: ihmisen potentiaalinen, pakkautunut luonto, synkkä menneisyys – tai toisinpäin ajateltuna tyttö on ”karhumaisen” miehen/naisen lapsellisuus, joka loppujen lopuksi ohjaa häntä. Muitakin tulkintoja on: ”Harvey”, ”Frank” ja metafyysinen karvapallo: lapsen oma kehittymätön mieli.

Karhu on valtava totalitaarinen valtio, ”isän” raivo on taltutettu, väkivalta ja hyväksikäyttö ovat poissa. Valtava peto on uupumaisillaan, kuin ”läntisen maailman lippulaiva”, se tarvitsee uuden sukupolven kättä - tai täysin toisenlaisen sukupolven, kokonaan uuden lajin. Pienen hennon, joka omin käsin juottaa veden, sen mitä siitä on jäljellä. Aivan kuin pimeys olisi heidän kintereillään, synkkä myrsky, josta he saapuva ja joka on valmiina iskemään, koska vain, kun heikko mieli antaa periksi. Tämä on se jonka he jakavat, se joka luo valtavan harmonian heidän välille, käsin kosketeltavan syyllisyyden, joka purkautuu turkin tummuudesta. Katsomme heitä myrskystä, aivan kuin saavuttamattomana tulevaisuutena, kommunismin mykistävänä heikkoutena, teoreettis-praktisena katseena aina vain eteen, eteenpäin! Eikä koskaan jalkoihinsa, välittömään elämismaailmaan, jossa voi kompuroida suoraan jokeen.

Ohitetussa puussa ei ole enää juurikaan lehtiä, ne ovat räpiköineet itsensä maahan, kohti lähintä elämää ja lopulta kuolleet. Karhu on pyyhkäissyt niiden yli kuin tulen tai jään aalto, ja tyttö, ihmiselämä, on ehkä liittynyt mukaan myöhemmin. Ennen seuraavia puita ja lehtiä pitäisi tapahtua rakentava kokoaminen.

Turkki alkaa kuultaa syysvalossa, vain me olemme keskellä pimeyttä, tiedämme menneen, olemmekin ehkä vielä siellä. Tulevaisuus - lapsi - taluttaa sen anteeksiantavasti kohti selkeämpää, ehkä vihreämpää tulevaisuutta. Kaikki on annettu anteeksi, rakennus voi alkaa. Molemmat ovat nähneet saman kauhun, mutta eri perspektiivistä.

Karhun olemuksessa piilee aina valtava vastuu, miten eläin voisi ymmärtää käsitettä neitseellisyys? Luonto luonnon mukaan, jonain päivänä, kun jokin tulvii yli, hampaat pureutuvat lapsen niskaan. Se saattaa olla välttämättä tosi, ehkä, edustuksellisen demokratian kohtalo.

Valtio jota kansalaiset taluttavat – tai eduskunta, jonka pitäisi kulkea kansalaisten hihnassa. Mutta kaikki tietävät karhun luonnon, varsinkin Timothy Treadwell: eduskunta keskenkasvuisina pentuina repivät hennon lapsen rikki. Kansan pitäisi olla ylevä Lear, joka jakaa edustajilleen oikeuden päätöksiin kuin tyttärilleen. Ja jos he astuvat raiteilta, menettävät muistinsa vastuustaan, konttaavat yritysten edessä, heidän korvissaan pitäisi kaikua Learin sanat pettäville pelikaanityttärilleen:

“No, you unnatural hags,
I will have such revenges on you both,
That all the world shall--I will do such things,--
What they are, yet I know not: but they shall be
The terrors of the earth.”

(William Shakespeare: King Lear, act II scene IV)

Bela Tarr: Werckmeister harmóniák (2000)

Valtion, hallituksen, eduskunnan, byrokratian, kaiken laskennallisen, tilastollisen abstraktion avaaminen ja murtaminen puheessa vaatii kielen, joka muistuttaa (tai on) taidetta, mutta taidetta laajimmassa mielessä, siinä mitä jokainen ”pieni ihminen” – siis yksilö - tekee joka päivä, omin ehdoin. Heti kun mukaan tulee välikäsi, raha, ”pomo” tai mitä vain, kyse ei ole enää omasta olemisensa mukautuvuudesta omimpaansa olemiseen, siis omasta narratologiasta, huudosta ”minä olen tässä paikassa, hetkessä, tällaisena mitä olen!”. Eikä vastuusta olevalle olla oma olemisensa, tai totuuden – kätkeytymättömyyden – ilmentämisestä muille tavalla joka ottaa heidät huomioon.

On vain talvinen tori, hajonnut kontti, vanha mies ja täytetty valas – sekä ruutu elokuvassa. Kuva/valokuva, pieni rajaus todellisuudesta ei ole todellisuus, eikä siihen voi palata. Elämän loppu on jo rajattu syntymässä, se voi purkautua helposti koska vain, ja siksi sitä edeltävä hetki on uitava kuin raivokas puuska villiintyneitä hevosia, kunnes kunto ja henki tyrehtyy - siksi politiikalta ja elämältä on vaadittava vain paras ja tyhjentävin vapaus ja kätkeytymättömyys.

"Let them think what they liked, but I didn't mean to drown myself. I meant to swim till I sank -- but that's not the same thing." (Joseph Conrad: The Secret Sharer)

Sitaatti 13.2.

"Finally, the analysis of the crisis of the action form in cinema led Deleuze to frame more broadly the problem of the broken link between humans and the world. The revolutionary dreams of early American and European cinema did not fulfill their promises. But in its great moments, cinema never stopped filming the faith in new modes of existence still to be discovered. Through cinema, a face of modernity emerges: the face not of the death of God but of the loss of the world. What we lack is an immanent belief in this world: not a belief in its existence, which no one doubts, but in the possibility of creating new forms of life in it."
(Paola Marrati: Gilles Deleuze: cinema and philosophy [2008], s.5.)