Parhaita elokuvia:
(aakkosjärjestyksessä)
...ja muutama hassu kommentti niistä.
アキラ [Akira] (1988)
-
Valtava, valokuvalliseen realismiin (jos
sellainen on mahdollista) pyrkivä animaatio, joka saa katsojan unohtamaan
katsovansa animaatiota. Loistavalla soundtrackillä höystetty scifi-action, joka
kaataa lähes kaikki saman genren ”ei-animaatiot”.
অপুর সংসার [The World of Apu] (1959)
-
Kaunis, lyyrinen ja söpö, juuri sellaista mitä
moderni amerikkalainen indie-elokuva yrittää olla – mukana myös ripaus ”italialaista
neorealismia”.
2001: A Space Odyssey (1968)
-
Kubrickin scifi-klassikko, jonka etäinen ja
lähes sairaalloisen objektiivinen tyyli pyrkii yhyttämään teknologisen aikakauden
eetoksen.
4 luni, 3 săptămâni şi 2 zile [4 Months, 3 Weeks and 2 Days]
(2007)
-
Cristian Mungiun Cannes-yllättäjä, joka on teknisesti
toteutettu lähes täydellisesti ja viimeinen kohtaus jättää synkän varjon
tulevan, tai mennen ylle – kalat ovat historiallisessa akvaariossaan näytillä.
Aguirre, der Zorn Gottes [Aguirre: The Wrath of God] (1972)
-
Werner Herzogin ja Klaus Kinskin yhteistyö,
jonka tuotanto oli yhtä suuruudenhullua ja kaoottista kuin itse elokuva.
Historiallinen, ihmisen vallanhimoa (ja pakkomielteitä) tutkiva teos, jonka
viimeinen kohtaus on nerokasta hulluutta.
Apocalypse Now Redux (1979, 2001)
-
Francis Ford Coppolan paras elokuva (kyllä,
parempi kuin Kummisetä), jonka symbolinen maailma rakentuu alun poliittishistoriallisiin
kohtiin ja yleiseen sodan hulluteen. Viimeinen 40 minuuttia juhlallisia varjoja
täynnä olevassa Kurtzin leirissä on täydellinen esimerkki amerikkalaisen
elokuvan todellisesta (mutta harvoin saavutetusta) tasosta.
Badlands (1973)
-
Terrence Malickin kaunis, poeettinen ja tyylikäs
tarina tappajasta ja tämän “naisesta”. Malick ei taivu moralisointiin vaan
(Heideggeriläisenä filosofina) ”jättää silleen”; Kit ja Holly ovat sellaisia
kuin ovat, ihmisiä, jotka murhaavat joukon muita ihmisiä. Elokuva on suuri
kuvaus ”kulttuurista” (ei vain amerikkalaisesta) ja jonka alkutekstien
kappalevalinta paljastaa paljon: Carl Orffin Gassenhauer on tarkoitettu lapsille, itseilmaisulliseen opetukseen,
se on musiikkia jota Orffin mukaan voi soittaa kuka tahansa.
Berlin Alexanderplatz (1980)
-
Rainer Werner Fassbinderin eepos ja yksi
pisimmistä koskaan tehdyistä elokuvista kertoo tarinan Franzista, joka pääsee
vankilasta (johon hän oli joutunut hakattuaan tyttöystävänsä kuoliaaksi).
Elokuva on yhdistelmä Marxia, Freudia ja Brechtin teatteria. Suurimmassa osassa
on taustalla myllertävä Saksan historiallinen tilanne, sekä se, kuinka tämän
korostuu symbolisesti ja ei-niin-symbolisesti hahmojen suhteissa ja
tapahtumissa.
Blue Velvet (1986)
-
Sarkastinen ja ironinen kuva Amerikan elämästä
ja unelmista: postikorttimainen naapurusto alkaa rakoilla, kun alitajunnan
möröt, madot ja himot pääsevät jylläämään liian lähelle pintaa. Dennis Hopper
on saatana tai vain keski-ikäinen keski-iän kriisiä poteva keskiluokkainen
mies.
Boogie Nights (1997)
-
Paul Thomas Andersonin John Holmesin elämästä
vaikutteita saanut pornoteollisuuskuvaus, jonka vahvuudet makaavat Andersonin
ohjauksessa ja käsikirjoituksessa, sekä näyttelijäsuorituksissa.
Brazil (1985)
-
Terry Gilliamin visuaalisesti rikas ja veikeä
mielikuvitusleikki, jota voi suositella varauksettomasti kaikille ihmisille. Omanlaisensa
maailman luo elokuvan hyvät ja onnistuneet, mutta omalaatuiset erikoistehosteet
ja lavastus.
C'era una volta il West [Once Upon a Time in the West]
(1968)
-
Sergio Leonen kunnianosoitus ja monumentti
lännenelokuville. ”Myyttinen” länsi murenee kehityksen jaloissa ja Henry Fondan
valloittaja-kapitalisti-öljypohatta-pahiksen käsittelyssä, jolta eivät säästy
edes lapset. Tuuli ja kehitys pyyhkivät alleen ”kunnon sankarit”, toisaalta ”kunnon
sankareita” ei Leonen elokuvissa ole.
Le charme discret de la bourgeoisie [The Discreet Charm of the
Bourgeoisie] (1972)
-
Porvariston hillitty charmi on hieno nimi
elokuvalle, ja nimensä mukaisesti elokuva on täysin surrealismiasein toteutettu
hyökkäys porvarillista yhteiskuntaa vastaan. Käytetään kerrankin IMDB:tä johonkin hyvään, eli lyhyeen ja
ytimekkääseen kuvaukseen: ”A surreal,
virtually plotless series of dreams centered around six middle-class people and
their consistently interrupted attempts to have a meal together.”
Citizen Kane (1941)
-
Orson Wellesin monoliittinen ja mestarillinen
elokuva, jonka elokuvahistorialliset ansiot ovat syvätarkan kuvauksen käytössä,
tarinan “psykologisuudessa” ja moniulotteisuudessa sekä vallankumouksellisessa
ääniraidassa. Henkilökohtaisesti olen, edellä mainittujen seikkojen lisäksi, aina
pitänyt Wellesin vallattomuudesta ja siitä, että hän teki elokuvan juuri
sellaiseksi kuin halusi, hinnalla millä hyvänsä – ja maksoikin siitä koko
loppuelämänsä. Kanen ja todellisen lehtimogulin William Randolph Hearstin
yhtenevyydet ovat kaikkien tiedossa. Elokuva oli juuri hyökkäys ilmaisuvapauden
puolesta (vieläpä fasismin nostaessa päätään), mutta se oli myös kova isku
Hollywoodille, taiteellisesti. Se oli lyönti, joka iski Hollywoodilta hetkeksi
ilmat pihalle, isku joka näytti, mitä kaikkea elokuva voisi olla. Tämä haaste
otettiinkin vastaan ja amerikkalaisen elokuvan seuraavat vuosikymmenet olivat
Wellesin esittelemien ”taikatemppujen” tutkimista ja matkimista – tätä on
jatkunut nykypäivään asti. Eurooppakin on saanut omat virikkeensä Wellesin
luovasta tavasta nähdä elokuva omata taiteenlajina, eikä vain esimerkiksi
kirjallisuuden ”jatkeena”.
A Clockwork Orange (1971)
-
Stanley Kubrickin väkivallan vastainen
väkivaltaelokuva, jonka loppuun asti hiottu rytmi ja kuvaus nostavat
selkäkarvat pystyyn.
Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop
Worrying and Love the Bomb (1964)
-
Stanley Kubrickin sodanvastainen satiiri, jossa
USA ja Neuvostoliitto ovat ajautuneet ydinkriisiin – periaatteessa tahtomattaan,
rodullista puhtautta hakevan komentajan toimesta. Lopulta päivän pelastaa,
yhdessä hauskimmista kohtauksista koskaan, tohtori Outolempi, jonka alkuperämaa
ei jää keneltäkään huomaamatta.
Eraserhead (1977)
-
Jos David Lynchin pitäisi kuvailla Amerikkaa, se
varmaankin näyttäisi unessa tältä ja valveilla Blue Velvetiltä. Tulevaisuuteen
(tai ei) sijoittuva scifi surrealismi, jossa pariskunta saa vauvan, mutantin.
Vauva valittaa ja patterin alla asuu kaiken maailman laulajia, lisäksi
teollisen yhteiskunnan rattaat jylläävät korvia huumaavalla metelillä.
Fanny och Alexander [Fanny and Alexander] (1982)
-
Bergmanin oscarhaavi ja onnistunut kokonaisuus,
jonka lavastus, puvustus, näyttelijätyö, dramaturgia ja kuvaus ovat
ensiluokkaisia. Kannattaa kuitenkin muistaa Bergmanin oma kommentti siitä, että
elokuvaa ei olisi pitänyt leikata 180 minuuttiin, jos siis on mahdollista, niin
kannattaa pysytellä 5 tunnin versiossa. Pitempi versio tuo oikeasti mukaan
muutamia uusia teemoja, ”twistejä” ja outoa synkkää ironiaa.
Le fantôme de la liberté [The Phantom of Liberty] (1974)
-
Luis Bunuelin omanlainen huuto vapaudelle, tai
sille että sitä ei ole. Elokuvahistorian ehkä parhaimmassa kohtauksessa
porvariperheen tyttö ”katoaa” koulusta, vaikka onkin aina paikalla, siis
kadotessaan ja poliisien etsiessä häntä (jne.) – vallan ja vapauden kysymykset
nivoutuvat yhteen ja ovat samassa taas mennyttä, kuin jokin irvokas
henkiolento.
Father and Daughter (2000)
-
Lyhytanimaatio jonka lyhyen keston puitteissa on
hallitusti ja koskettavasti muotoiltu isä-tytär-suhteen loppu.
La grande illusion [Grand Illusion] (1937)
-
Jean Renoirin toinen kova ja humanistinen kuvaus
ihmisistä. Kaiken kaikkiaan jossain määrin viihteellisempi kuin Pelin säännöt,
muttei ehkä huonompi.
The Last Picture Show (1971)
-
Peter Bogdanovichin kuvaus pikkukaupungin
nuorukaisista, joka sisältää ehkä kaikkien aikojen parhaan “meksikon matkan”. Larry
McMurtryn hieno käsikirjoitus takaa onnistuneen kokonaisuuden ja hienon
dialogin.
M (1931)
-
Fritz Lang ei ole koskaan tyytynyt
yksinkertaisuuteen, eikä hänen parhain elokuvansa ole poikkeus. Moraalisesti
ambivalentti tarina lastenmurhaajasta (ja raiskaajasta?), joka kiinni jäätyään
uhataan lynkata ilman oikeudenkäyntiä. Hollywood tuottaja Samuel Goldwyn oli
nähtyään M:n, pyytänyt studiollaan työskennelleet ohjaajat ja käsikirjoittajat
katsomaan elokuvan ja tämän jälkeen haukkunut heidät kaikki maanrakoon kysyen,
miksi he eivät osanneet tehdä tällaisia elokuvia. Myöhemmin hän kuitenkin
kommentoi, että jos joku olisi tarjonnut hänelle tällaista elokuvaa, tämä olisi
luultavasti lentänyt ulos studiolta – ah, Hollywood.
The Magnificent Ambersons (1942)
-
Ambersoneista ei tietenkään ole Wellesin
alkuperäistä 140 minuutin versiota olemassa, mutta saksittu 90 minuutin paketti
sisältää jo eeppisen kovan latauksen ja esityksen seuraavien vuosikymmenten
elokuvahistoriaa. Elokuvan, kuten myös kaikkien Wellesin suurille studioille
tekemien elokuvien Kanen jälkeen, saksimisen takana oli studio ja tuottajat.
Elokuvakriitikko (ja teoreetikko?) David Thomson oli sitä mieltä, että
kokonainen versio olisi ollut ”suurin amerikkalainen elokuva” (hän oli kuulemma
saanut mahdollisuuden silmäillä Wellesin alkuperäistä kuvakäsikirjoitusta). Oli
Thomsonin kommentti totta tai ei, jo 90 minuuttinen versio antaa hyvää
osviittaa tähän suuntaan.
Monty Python and the Holy Grail (1975)
-
Monty Python-ryhmän elokuvien välillä on vaikea
valita, mutta Holy Grail on komediaelokuvien ”pyhä graal”. Olen lukenut paljon
kritiikkiä elokuvan lopusta, mutta ”poliisien väliintulo” on luultavasti ainoa
tapa millä tällaisen surrealistisen kaaoksen, ilmaisullisen vapauden ja
hauskanpidon voi lopettaa; yhteiskunnan raja tulee vastaan.
Network (1976)
-
Luultavasti paras käsikirjoitus amerikkalaisen
elokuvan kaanonissa, varsinkin jos Wellesin ja Kaufmanin muotoiluja ei lasketa.
Käsikirjoituksen ilkeän nokkeluuden lisäksi pääroolit on täytetty loistavilla
näyttelijöillä (kässäri löytyy myös Internetistä: http://corky.net/scripts/network.html).
Offret [The Sacrifice] (1986)
-
Andrei Tarkovskin viimeinen ja apokalyptinen
kuvaus maailmanlopusta. Sven Nykvistin mestarillinen kuvaus palvelee Tarkovskia
paremmin kuin koskaan ja tämä kaikki kulminoituu viimeisessä, yli 7 minuutin
kohtauksessa, jossa perheen talo palaa maan tasalle (toisella otolla
purkitettu, joten yksi talo oli jo ehditty polttaa).
One Flew Over the Cuckoo's Nest (1975)
-
Nokkela, viihdyttävä ja sopivasti sosiaalista
kritiikkiä sisältävä “vapaudenhuuto”, jonka pääkaari poukkoilee Jack
Nicholsonin ja Louise Fletcherin välillä.
La passion de Jeanne d'Arc [The Passion of Joan of Arc] (1928)
-
Mykkäelokuva joka ei tarvitsisi tekstejä. Joan
of Arcin kärsimys kanavoituu Maria Falconettin kituvissa kasvoissa, kirkon
edustajien vakavissa ja vihamielisissä tuijotuksissa sekä majesteettisesti
sommitelluissa otoksissa.
Persona (1966)
-
Bergmanin “feministinen” monumentti
näyttelijättärestä ja nuoresta tytöstä, ja heidän välisestä dialogista…ja taustalla
vellovasta seksuaalisuudesta (or is it just me?). Mukana myös muutaman framen kestävä penis.
La règle du jeu [The Rules of the Game] (1939)
-
Tavalla jos toisella universaalisti “maailman
parhaimpiin” elokuviin lukeutuva Jean Renoirin sosiaalinen satiiri ”yläluokan
ääliöistä”, jotka kokoontuvat kartanolle juhlimaan – niin ja tietenkin heidän
palvelijoistaan. Mielenkiintoista nähdä kuinka (nykymittapuulla) ”löyhillä”
keinoilla on saanut joskus aikaan mellakan elokuvateatterissa.
Såsom i en spegel [Through a Glass Darkly] (1961)
-
Bergmanin hyökkäys uskontoa vastaan, ihanaakin
ihanampi Harriet Andersson on skitsofreeninen, kaapista käsin häntä uhkaavaa
Jumalaa kammoava ihmisraakile, joka ei kaihda edes vietellä veljeään.
Sátántangó [Satan's Tango] (1994)
-
Eeppinen, myyttinen, raskas ja tahallisen
tylsä/uuvuttava; Bela Tarrin 7,5 tuntia kestävä elokuva näyttää hypnoottisten,
pitkien kohtaustensa avulla miltä tuntuu elää kommuunissa, keskellä ei mitään. Alkoholi
auttaa ja rakkaus, vaikka sen kohteita ei juuri ole, lapset purkavat pahaa
oloaan kiduttamalla eläimiä.
Sherlock, Jr. (1924)
-
Buster Keatonin lyhyt ja ytimekäs mykkäkomedia. Kaiken
kertoo kohtaus, jossa Keaton, paetessaan rikollisia talosta ikkunan kautta,
vaihtaa asun ilmalennon aikana – ilman leikkauksia toki.
Det sjunde inseglet [The Seventh Seal] (1957)
-
Ingmar Bergmanin luultavasti tunnetuin, muttei
paras filkka, kaiken kaikkiaan kuitenkin onnistunut, fiksu ja historiallisesti
tärkeä teos.
Synecdoche, New York (2008)
-
Charlie Kaufmanin eksentrisin kokonaisuus (onnistuneesta
Being John Malkovichista huolimatta), johtuen ehkä hänen mahdollisuudesta toteuttaa
visionsa omin ehdoin, käsikirjoittaja-ohjaajana. 2000-luvun parasta tarjoava
elokuva on masentava, eksistentialistinen ja surrealistinen kuvaus ihmisen
elämästä, tai ehkä koko kulttuurista.
Taxi Driver (1976)
-
Travisin ”vietnamkauhut” purkautuvat leikkausten
välissä, tiedottomuuden tilassa, fade in
& out:na. Poliittisen praksiksen tehottomuus ja oman tietoisuuden ”kääntyminen
ympäri” ajaa Travisin pelastamaan – lähes pedofiilisellä voimalla – nuoren Jodie
Fosterin.
There Will Be Blood (2007)
-
Paul Thomas Anderson ja Daniel Day-Lewis
synnyttivät yhdessä kuvan miehestä (Daniel Plainview), amerikkalaisesta
sellaisesta – ja tietenkin kapitalistista – joka kasvaa ja paisuu yli äyräiden.
Nimensä mukaisesti Plainviewillä on selkeä kuva maailmasta ja elämästä, siitä
millaiseksi pitäisi tulla ja mitä elämä pitää sisällään; tieto, totuus ja valta
ovat hänellä. Keskiössä ovat Day-Lewisin magneettinen ja valtava roolityö sekä
Andersonin perfektionistisella otteella hallittu ohjaustyö. Toisinaan Plainview
on niin valtava, ettei häntä voi kuvata ilman ”dutch tiltiä”.
Touch of Evil (1958)
-
Pahan kosketus oli Orson Wellesille taas yksi
ongelmatapaus Citizen Kanen jälkeen. Kioskikirjan pohjalta luoma tarina on
kuitenkin tuhti ja ehkä tyhjentävin tapaus amerikkalaista film noiria. Wellesin oma roolityö sairaalloisen lihavana poliisina
toimii ja otosten vauhti, sommittelu ja synkkyys ovat parasta Wellesiä.
Vertigo (1958)
-
Alfred Hitchcockin psykologinen
“taideviihteily”, jossa ei oikeastaan ole mitään vikaa.
Werckmeister harmóniák [Werckmeister Harmonies] (2000)
-
Uusi vuosituhat on hyvä aloittaa näin kovalla
tekeleellä myyteistä, myyttien myyteistä, poliittisesta sirkuksesta ja valaasta
– sekä tietenkin ajasta ja tunteista. Ehkä myös universumista…ja elämästä…ja
kuolemasta…taiteen henkisestä rappiosta…ja tylsyydestä…
Withnail & I (1987)
-
Bruce Robinsonin omaelämänkerrallinen kuvaus
kahdesta näyttelijästä, jotka eivät luultavasti koskaan tule saamaan töitä –
tai ei toinen ainakaan. Vaikeasti toteutettu, nokkela ja loistavasti näytelty
komedia, jonka huumori nojaa lennokkaasti ja karismaattisesti ulos syljettyihin
lauseisiin ja tilanteen tunnelmaan.
Андрей Рублёв [Andrei Rublev] (1966)
-
Andrei Tarkovskin kokonaisvaltainen ja
episodimainen elokuva Andrei Rublevin elämästä – ja vähän muidenkin. Neuvostoliiton
ulosrajaama hengellisyys ei ole kaukana ja lopussa toivo herää värien mukana.
Подземље [Underground] (1995)
-
Emir Kusturican vallaton, villi, viehkeä ja
vauhdikas kronikka “erään maan” historiasta. Poliittiset keinottelijat
osallistuvat vallankumoukseen, mutta rakentavat omat kulissit pitäen yllä
”sodan uhkaa”, ja samalla asetuotantoa – mutta siinä ei ole tietenkään
läheskään kaikki. Suositeltavissa luultavasti kaikille maailman ihmisille, paitsi
ehkä fasisteille.
乱 [Ran]
(1985)
-
Akira Kurosawan luultavasti parhain tekele, joka
on mukava fuusio “itää” ja “länttä” (elokuva perustuu erään Shakespeare-hemmon
teokseen King Lear) – nojaten kuitenkin enemmän siihen ”itäiseen” puoleen. Lordi
Ichimonjin (”Lear”) romahtaminen onnistuneet mittasuhteet erityisesti
temppelinpolttokohtauksessa, lopulta hänen naamallaan komeilee kabuki-teatteriperinteen
mukainen meikki.
もののけ姫 [Princess Mononoke] (1997)
-
Itseasiassa kaikki Hayao Miyazakin animaatiot
ovat onnistuneita, mutta kuten Akira, Prinsessa Mononoke yrittää saada katsojan
unohtamaan ”katsovansa piirrettyä”. Kansantaruinen ja ”ympäristöystävällinen”
kokonaisuus on toteutettu vallattoman kauniin pensselinvedoin.
東京物語 [Tokyo
Story] (1953)
-
Yasujiro Ozun harras tyyli saa katsojan kuin
katsojan nöyrtymään. Ozun ”ellipsisessä” maailmassa suurin osa perinteisestä ”Hollywoodin
dramaattisesta aineksesta” jätetään näyttämättä, mutta silti kuljetaan
syvemmissä vesissä kuin Amerikassa. Setsuko Haran sairaanloisen alentuvainen ja
epätoivoista hymyä täynnä oleva roolityö saa pasmat sekaisin.
羅生門 [Rashōmon] (1950)
-
Akira Kurosawan Citizen Kanea lainaileva
palapeli, joka kyseenalaistaa totuuden, muistin ja ”pysyvyyden”.
