Noam Chomsky ja "yhteisen tuhoaminen"

Ohessa linkki Chomskyn pitämän puheen tekstiversioon:

http://chomsky.info/articles/20120722.htm

-------------------------------------------------------------

TomDispatch.comista löytyy myös muita Chomskyn tekstejä:
http://www.tomdispatch.com/authors/noamchomsky/

Miksi meitä kusetetaan: referointia ja spekulointia Despentesin jalanjäljissä

Sukupuoliroolit, siinäpä taas yksi kiistakapula, syntipukki ja keppihevonen. Ranttaus alkakoon.

Kannatan vakaasti ajatusta, että sukupuoli ei ole läheskään niin pitkälle biologinen ominaisuus kuin sosiaalinen normi ja opittu kuvio. Homojen adoptio-oikeutta koskevissa keskusteluissa tiuhasti vilisevät pölinät "miehen ja naisen mallista" ovat pelokasta sanahelinää.
Miksi isän tai äidin rooli sellaisena, kuin se länsimaisessa kapitalistiyhteiskunnassa toteutuu, olisi jotenkin upea ja säilytettävä konstruktio? Mitä menetetään, jos lapsi saa valita asemansa ja roolinsa vapaasti, sukupuolestaan riippumatta?

Virginie Despentes esittää kirjassaan "King Kong -tyttö" (Like, 2008) mielenkiintoisen kuvauksen siitä, miten valtio hyötyy tämänhetkisten sukupuoliroolien ylläpitämisestä ja käyttää niitä kontrollin keinoina. Asiaa käsittelevän luvun nimi on ihastuttavasti "Panenko mä sua perseeseen vai panetko sä mua".

Naisen roolin hyväksyttävä puoli on olla Äiti. (Yllättävää kyllä, en puutu tällä kertaa sen kääntöpuoleen eli Huoraan.) Naisen elämän suurin täyttymys on on saada lapsia. Sen kuuluu olla niin ihanaa, että hinku antaa elämä tekee naiset sokeiksi muun muassa niille tenkkapoille, jotka Despentes luettelee: selviytyminen edellyttää työtä, jota varsinkin naisten on nykyään vaikea saada. Asuntotilanne on epävarma. Koulut natisevat liitoksistaan. Markkinavoimat ja tiedonvälitys mindfakkaavat meitä kaikkia, eritoten haavoittuvimpia eli lapsia. Puhumattakaan siitä, että joskus voisi miettiä omilla aivoillaan, että huvittaako niitä mukuloita oikeasti ruveta pykäämään, uskooko sen olevan hehkutuksen arvoista.

Olla Äiti on kuitenkin yhteiskunnan mielestä niin suuri, kaunis ja ehdottoman tärkeä asia, että lapsia kannattaa tehdä vähän kusisempiinkin oloihin. Äidistä on myös nyky-yhteiskunnassa tullut lastensa tärkeimpiä kasvattajia ja auktoriteetteja: Äidin valta ei ulotu enää imeväisiin ja tyttölapsiin. Äidin tulee tietää, mikä lapsille on parasta, ja Äiti osaa sekä palkita että rangaista lapsiaan, opettaa ja hoivata. Äitiys on valtaa, mutta onneksi Äiti on hyvä ihminen: onhan hän antanut lapsilleen elämän.

Tästä Suuren Äidin roolista valtiokoneisto hyötyy siinä vaiheessa, kun lapset aikuistuvat heitä kasvattaneen Äidin helmoista. Silloin valtio ottaa Äidin roolin: valtio valvoo kansalaista, estää tätä ottamasta tarpeettomia riskejä (kuten tupakoimasta, olemasta ylipainoinen, käyttämästä huumeita jne). "Diktatuurissa kansalainen taantuu vauva-asteelle: hänet kapaloi, ruokkii ja sitoo kehtoon kaikkialla läsnä oleva voima, joka tietää ja hallitsee kaiken ja jolla on häneen kaikki oikeudet hänen omaksi parhaakseen", Despentes kirjoittaa.

Pelkistämällä naisen tehtäväksi lasten synnyttämisen ja kasvattamisen, tuli mitä tuli, yhteiskunta siis koulii kansalaisiaan siihen, että heitä tullaan aina pitämään kurissa ja nuhteessa. Ja äitivaltiota totellakseen sekä hyödyttääkseen on tyttöjen tietenkin kasvettava samaan äitirooliin kuin omat äitinsä heitä aiemmin, ja poikien siihen miesrooliin, joka valtiota hyödyttää eniten.

Tähän miehen rooliin Despentes luettelee kuuluvaksi muun muassa pakotetun rohkeuden, kyvyttömyyden pyytää apua, aggressiivisen habituksen ja väkivallan sietämisen valittamatta. Tällainen Mies, joka kieltää tunteelliset ja intuitiiviset piirteensä täysin, on parasta tykinruokaa: hän menee rintamalle kun käsketään, koska on rohkea, eikä suostu pelkäämään sodassakaan, koska miehillä ei ole tunteita. Eikä hän tunteettomuuttaan tietenkään myöskään sekaannu Äidin rooliin kasvatuksessa.

Ja koska Äitikin on vain valtion lapsi ja hänen omat lapsensa ovat hänen kallein omaisuutensa, hän luovuttaa mielihyvin poikansa sotatantereelle tai muuten uhraa heidät valtion hyväksi.

Despentes puhuu myös siitä, miten valtio pyrkii tekemään ihmisistä itsensä parhaita vartijoita: kansalainen, joka tuntee häpeää tehdessään jotain kiellettyä, on kuuliainen ja hyvä kansalainen.
Häpeä rakennetaan ihmisen sisään paitsi Äidin valvonnalla, hiukan kiertäen myös sukupuoliroolien kautta - meissä jokaisessa on piirteitä, jotka tulee tukahduttaa ollakseen yhteiskunnan hyväksymä biologisen sukupuolensa jäsen. Nainen ei saa olla liian villi eikä mies puolestaan liian tasainen. Siitä lähtien, kun tiedostamme jalkovälimme designin, opimme, että meidän tulee pitää itsemme sen perusteella vedettyjen linjojen sisällä.

Despentesin katsaus sukupuolirooleihin on jokseenkin yksiulotteinen käsitellessään ainoastaan perheen ja valtion suhdetta, mutta pitää maukkaasti paikkansa. Siinäpä näkökulmaa "naisen paikkaa" ja "miehen mallia" miekkanaan heiluttaviin homofoobikoihin: tiedostavatko he lopulta tukevansa ajattelumallia, jonka tavoitteena on turvata, että rintamalla piisaa tarpeen tullen sotilaita listittäviksi?

Kansalaisten kahtiajako sukupuolen perusteella ei ole ainoastaan naurettavaa, eikä loukkaa vain jompaa kumpaa sukupuolta, vaan koko ihmisarvoa. Sen alaisuudessa tehtävänämme on joko totella kuolemaan saakka tai tuottaa lisää tottelijoita.
En tiedä teistä - itseäni ei kiehdo kumpikaan.