Ensimmäinen impressio elokuvasta Mis (1980)

Mis (Teddy Bear, 1980, ohjaus Stanislaw Bareja)

Jossain loppuun asti rääkätyn, sumuisen ja pienen teollisuuskaupungin ytimessä Rysiek (Stanislaw Tym, myös toinen käsikirjoittajista) aka ”Teddy Bear”, paikallisen jalkapallojoukkueen manageri, on tajunnut jonkun repineen sivuja hänen passistaan. Takana on hänen ex-vaimonsa, joka haluaa päästä käsiksi heidän yhteiseen tiliinsä Lontoon pankissa. Heidän välillään puhkeaa absurdin surrealistinen kilpajuoksu rahoista, johon mahtuu mukaan muutamia kaksoisolentoja, jättiläisolkikarhu ja muita mielenkiintoisia juonellisia twistejä.

Elokuvan tarina kuulostaa ”hömpältä” veijarikomedialta ja sitä se ehkä onkin, mutta itse juoni on toista maata. Ohjaaja heittää heti alussa eteen sekasortoisen kohdan poliisiratsiasta, johon liittyy keinotekoisia taloja ja jättiläismäinen, taivaalta laskeutuva olkikarhu. Juoni rakentuu paikallisten asukkaiden kommentoidessa väliin päähenkilön elämöintiä. Varsinkin ei-puolalaiselle katsojalle, kohtausten epäselkeä järjestys tuottaa aluksi hieman vaikeuksia, mutta yhtäkkiä elokuvan edetessä, juoni kasautuu pikkuhiljaa kokoon. Myös päähenkilön odysseian väliin leikattujen tapahtumien paikat jäsentyvät elokuvan edetessä mielenkiintoisesti. Samalla kun päähenkilö rakentaa kulissia (jotta voisi poistua Lontooseen huomaamatta), elokuva itse rakentaa kulissia, kuten sen kritisoima yhteiskunta. Yhtenä naurettavimmista piirteistä elokuvan alkupuolella on Rysiekin järjestämä elokuvaproduktio ja sen kuvaus, vain sen takia, että hän löytäisi itselleen kaksoisolennon (ja lainatakseen tämän passia). Ohjaaja Stanislaw Bareja sotkee henkilöiden tapahtumat Neuvostoliiton alaisen Puolan todellisuuteen ja samalla kritisoi vahvalla kädellä koko vallinnutta järjestystä. Elokuvan henkilöiden häkellyttävän uuvuttava matka kohti Lontoota osoittaa maukkaasti sen, kuinka vaikeaa on ollut päästä pois kommunistisesta maasta. Loppu puolella oleva kohta, jossa Englannin tulliviranomaiset repivät Rysiekin ex-vaimon passin kommentoiden ”look, it’s just a passport”, on julmuutta ja järjestelmän absurdiutta parhaimmillaan, erityisesti asetettuna vasten elokuvan alkupuolta. Elokuva loppuu koomiseen lauluhetkeen, jossa olkikarhu pudotetaan helikopterista pellolle, mudan roiskuessa ylevästi laulavien kansalaisten naamoille.

Tällaista taidetta tulee kun elämä on rajattu järjettömään laatikkoon, jota sirkuksen tirehtöörit kutsuvat kodiksi. Ostaminen on verrattavissa lahjontakauppaan, poliisi tekee mitä tykkää ja totuus on se mitä tulee ulos yhdestä kaikkien aikojen suurimmista propagandakoneista, televisiosta. Elokuvassa tuntuu purkautuvan lähes väkivaltaisen sarkastisesti se kaikki ahdistus ja raivo, jota monta vuotta vallinnut hallinto oli aiheuttanut – tämä tuntuu lähes jokaisessa elokuvan kohtauksessa, ja juuri se on elokuvan parasta antia. Pelkästään hullunkurisessa ja narrimaisessa katulaulajassa, joka pyrkii paikkaamaan Rysiekia elokuvaan, on jotain ylevän traagista; kun tuottaja ja ohjaaja työntävät häntä väkisin ulos ovesta, hän huutaa (puolaksi) ”I wanna express myself!!” – siinä kiteytyy se liekki joka elokuvan tekijöissä on palanut vuosikausia, viimein he uskaltavat sanoa sen ääneen.

Onneksi elokuvan tekoaikaan Puolassa tilanne oli jo hieman parempi, joka varmasti osaksi selittää, miksi tällainen on voitu tehdä. Uskon myös, että Puolassa asuneet ymmärtävät tätä varmasti vielä paremmin ja ehkä ”oikeammin”(?). Kannattaa kuitenkin katsoa, ehdottomasti!

Huom: julkaisuvuodesta on ristiriitaista infoa netissä (joko 1980 tai -81).

Elokuva IMDB:ssä.

Remodernist film!

Manifesti elämän ja elämyksen palauttamisesta elokuvaan:

http://jesse-richards.blogspot.com/2008/08/remodernist-film-manifesto.html?zx=e88de460590d5a99

...koska kukaan, joka rakastaa Andrei Tarkovskia tai Yasujiro Ozua ei voi olla paha ihminen.

Päivän quote.

"If someone were to transform Beethoven’s Ode to Joy into a painting and not restrain his imagination when millions of people sink dramatically into the dust, then we could come close to the Dionysian. Now is the slave a free man, now all the stiff, hostile barriers break apart, those things which necessity and arbitrary power or “saucy fashion” have established between men. Now, with the gospel of world harmony, every man feels himself not only united with his neighbour, reconciled and fused together, but also as if the veil of Maja has been ripped apart, with only scraps fluttering around before the mysterious original unity. Singing and dancing, man expresses himself as a member of a higher unity. He has forgotten how to walk and talk and is on the verge of flying up into the air as he dances. The enchantment speaks out in his gestures. Just as the animals speak and the earth gives milk and honey, so now something supernatural echoes out of him. He feels himself a god. He now moves in a lofty ecstasy, as he saw the gods move in his dream. The man is no longer an artist. He has become a work of art. The artistic power of all of nature, the rhapsodic satisfaction of the primordial unity, reveals itself here in the intoxicated performance. The finest clay, the most expensive marble — man — is here worked and chiseled, and the cry of the Eleusianian mysteries rings out to the chisel blows of the Dionysian world artist: “Do you fall down, you millions? World, do you have a sense of your creator?"

- Friedrich Nietzsche: The Birth of Tragedy (1871), translated by Ian Johnston.