1. impressio teoksesta "Bear" (Michael Sowa)

Aavemaiseen surullisuuteen vaipuvan huurteen joukossa, reipas austenmainen partiolaistyttö taluttaa karhua joenvartta pitkin. Helppoja tulkintoja on lukematon määrä: ihmisen potentiaalinen, pakkautunut luonto, synkkä menneisyys – tai toisinpäin ajateltuna tyttö on ”karhumaisen” miehen/naisen lapsellisuus, joka loppujen lopuksi ohjaa häntä. Muitakin tulkintoja on: ”Harvey”, ”Frank” ja metafyysinen karvapallo: lapsen oma kehittymätön mieli.

Karhu on valtava totalitaarinen valtio, ”isän” raivo on taltutettu, väkivalta ja hyväksikäyttö ovat poissa. Valtava peto on uupumaisillaan, kuin ”läntisen maailman lippulaiva”, se tarvitsee uuden sukupolven kättä - tai täysin toisenlaisen sukupolven, kokonaan uuden lajin. Pienen hennon, joka omin käsin juottaa veden, sen mitä siitä on jäljellä. Aivan kuin pimeys olisi heidän kintereillään, synkkä myrsky, josta he saapuva ja joka on valmiina iskemään, koska vain, kun heikko mieli antaa periksi. Tämä on se jonka he jakavat, se joka luo valtavan harmonian heidän välille, käsin kosketeltavan syyllisyyden, joka purkautuu turkin tummuudesta. Katsomme heitä myrskystä, aivan kuin saavuttamattomana tulevaisuutena, kommunismin mykistävänä heikkoutena, teoreettis-praktisena katseena aina vain eteen, eteenpäin! Eikä koskaan jalkoihinsa, välittömään elämismaailmaan, jossa voi kompuroida suoraan jokeen.

Ohitetussa puussa ei ole enää juurikaan lehtiä, ne ovat räpiköineet itsensä maahan, kohti lähintä elämää ja lopulta kuolleet. Karhu on pyyhkäissyt niiden yli kuin tulen tai jään aalto, ja tyttö, ihmiselämä, on ehkä liittynyt mukaan myöhemmin. Ennen seuraavia puita ja lehtiä pitäisi tapahtua rakentava kokoaminen.

Turkki alkaa kuultaa syysvalossa, vain me olemme keskellä pimeyttä, tiedämme menneen, olemmekin ehkä vielä siellä. Tulevaisuus - lapsi - taluttaa sen anteeksiantavasti kohti selkeämpää, ehkä vihreämpää tulevaisuutta. Kaikki on annettu anteeksi, rakennus voi alkaa. Molemmat ovat nähneet saman kauhun, mutta eri perspektiivistä.

Karhun olemuksessa piilee aina valtava vastuu, miten eläin voisi ymmärtää käsitettä neitseellisyys? Luonto luonnon mukaan, jonain päivänä, kun jokin tulvii yli, hampaat pureutuvat lapsen niskaan. Se saattaa olla välttämättä tosi, ehkä, edustuksellisen demokratian kohtalo.

Valtio jota kansalaiset taluttavat – tai eduskunta, jonka pitäisi kulkea kansalaisten hihnassa. Mutta kaikki tietävät karhun luonnon, varsinkin Timothy Treadwell: eduskunta keskenkasvuisina pentuina repivät hennon lapsen rikki. Kansan pitäisi olla ylevä Lear, joka jakaa edustajilleen oikeuden päätöksiin kuin tyttärilleen. Ja jos he astuvat raiteilta, menettävät muistinsa vastuustaan, konttaavat yritysten edessä, heidän korvissaan pitäisi kaikua Learin sanat pettäville pelikaanityttärilleen:

“No, you unnatural hags,
I will have such revenges on you both,
That all the world shall--I will do such things,--
What they are, yet I know not: but they shall be
The terrors of the earth.”

(William Shakespeare: King Lear, act II scene IV)

Bela Tarr: Werckmeister harmóniák (2000)

Valtion, hallituksen, eduskunnan, byrokratian, kaiken laskennallisen, tilastollisen abstraktion avaaminen ja murtaminen puheessa vaatii kielen, joka muistuttaa (tai on) taidetta, mutta taidetta laajimmassa mielessä, siinä mitä jokainen ”pieni ihminen” – siis yksilö - tekee joka päivä, omin ehdoin. Heti kun mukaan tulee välikäsi, raha, ”pomo” tai mitä vain, kyse ei ole enää omasta olemisensa mukautuvuudesta omimpaansa olemiseen, siis omasta narratologiasta, huudosta ”minä olen tässä paikassa, hetkessä, tällaisena mitä olen!”. Eikä vastuusta olevalle olla oma olemisensa, tai totuuden – kätkeytymättömyyden – ilmentämisestä muille tavalla joka ottaa heidät huomioon.

On vain talvinen tori, hajonnut kontti, vanha mies ja täytetty valas – sekä ruutu elokuvassa. Kuva/valokuva, pieni rajaus todellisuudesta ei ole todellisuus, eikä siihen voi palata. Elämän loppu on jo rajattu syntymässä, se voi purkautua helposti koska vain, ja siksi sitä edeltävä hetki on uitava kuin raivokas puuska villiintyneitä hevosia, kunnes kunto ja henki tyrehtyy - siksi politiikalta ja elämältä on vaadittava vain paras ja tyhjentävin vapaus ja kätkeytymättömyys.

"Let them think what they liked, but I didn't mean to drown myself. I meant to swim till I sank -- but that's not the same thing." (Joseph Conrad: The Secret Sharer)

Sitaatti 13.2.

"Finally, the analysis of the crisis of the action form in cinema led Deleuze to frame more broadly the problem of the broken link between humans and the world. The revolutionary dreams of early American and European cinema did not fulfill their promises. But in its great moments, cinema never stopped filming the faith in new modes of existence still to be discovered. Through cinema, a face of modernity emerges: the face not of the death of God but of the loss of the world. What we lack is an immanent belief in this world: not a belief in its existence, which no one doubts, but in the possibility of creating new forms of life in it."
(Paola Marrati: Gilles Deleuze: cinema and philosophy [2008], s.5.)

Vita activa II: reflektio

"Ne, jotka kääntävät Platonin ja Aristoteleen maineikkaan ilmaisun - 'filosofia syntyy thaumasta' - 'ihmettelyksi', leikkivät filosofialla. Sana thauma tarkoittaa enemmän kuin pelkkää 'hämmästelyä', sen varsinainen merkitys on 'kauhistuttavassa'. Filosofia syntyy tuosta äärimmäisen kauhun näystä, siitä olemattoman näystä, mistä ihminen on peräisin ja mihin hän palaa; sitten oliot yritetään rakentaa tämän kuilun päälle. Voisimme kai sanoa, että jokainen länsimaisen kulttuurin rakenne, jokainen koneisto ja parannuskeinon tyyppi rakentuu tuon näyn herättämänä."

- Emanuele Severino: Kärsimys, kohtalo, kapitalismi, s.13
(Loki-kirjat, 1997)

Etiikka, ontologia ja yhteisö I: Koodi, tieto ja tiede vapaaksi

Tere Vádenin ja Richard M. Stallmanin Koodi vapaaksi – hakkerietiikan vaativuus käsittelee ”hakkerismin”, informaation vapauden ja laajemmin tieteen vapauden sekä demokratian yhteyksiä. Teoksessa Vádenin osuus sisältää (luultavasti) enemmän ”filosofista” pohdintaa vapaa koodin ja yleisemmin yhteisöllisyyden merkityksistä. Váden itse kuvaa kirjan käsittelevän informaatioteknologian käyttämistä eettisen ajattelun ja yhteisöllisyyden luomiseen[1].

Tere Váden on keskittynyt filosofiassaan kognition ja tekoälyn ajatteluun, mutta myös yleisemmin teknologian filosofiaan – tässä hänen ajattelunsa on syvällä Martin Heideggerin filosofisessa juurakossa[2]. Myös Koodi vapaaksi… teoksessa on vahva eksistenssifilosofinen eetos, mikä tuokin aiheeseen uudenlaistakin näkökulmaa; liian usein (ei tietenkään aina) teknologian filosofia on rajoittunut analyyttiseen informaatioteknologian ja informaation analyysiin, jossa inhimillinen ”kokemus” ei ole ollut mainittavasti edustettuna.

Yleisesti ottaen ”hakkerietiikka” ei ole mikään yhtenäinen kokonaisuus, kuten ei ole juuri mikään kulttuuri tai yhteisö. Váden ottaa esimerkeiksi Pekka Himasen ja Stephen Levyn käsitykset hakkeriyhteisöistä. Edellinen esittää yhteisöä ”protestanttisen etiikan vastaisena” kun taas jälkimmäinen näkee hakkerismin luostariyhteisön kaltaisena. Täytyy myös huomauttaa, että Váden tekee eron ”vapaan koodin” ja open sourcen välillä. Open sourcessa koko koodia ei ole avattu ja yksinoikeus ohjelmiston parantamisen taloudelliseen hyötyyn on ”omistavalla yhtiöllä”. Tällöin tekeminen sitoutuu ”voiton tuottamiseen” eikä tällöin hakkerietiikan vaatimus toteudu.[3]

Hakkerietiikan vaatimus yhteisölle ja markkinataloudelle

1) Hakkerismi ja hakkeriyhteisö

Vádenin mukaan ”hakkeri” oli alkujaan nimitys henkilöstä, joka nauttii koodin tekemisestä ja rikollinen ”leima” hakkereihin liitettiin vasta myöhemmin. Alkuaikojen, kuten myös monille nykypäivän, hakkereille koodin avoimuus merkitsi ”sananvapauden” kaltaista asiaa ja koodin omistaminen oli ”epäluonnollista”. Hakkeria voidaan luonnehtia myös eräänlaisena amatöörinä, joka tekee työnsä, sai siitä palkkaa tai ei. USA:sta lähtenyt hakkeriyhteisöllisyys, joka oli keskittynyt muutamiin yliopistoihin, tuhoutui markkinatalousjärjestelmän jalkoihin. Esimerkiksi Bill Gates, hakkeri itsekin, vaati ensimmäisten joukossa tunnustusta omistusoikeudelleen.[4] Voidaan kai sanoa, että vapaan yhteisöllisyyden tuhosi niin hakkereiden kuin muidenkin ahneus – tai ehkä, kuten Slavoj Zizek on todennut, ”kapitalistinen järjestelmä” itsessään ohjaa toimimaan epäeettisesti.

Yhteisöjen pohjan rakentavat jaetut merkitykset, kokemukset ja periaatteet, joiden avulla suunnataan kohti yhteistä päämäärää. Myös arvot kasvattavat yhteisöjä, mutta ne myös itse kasvavat – tai niitä kasvatetaan – yhteisöissä.[5] Kapitalistisessa markkinataloudessa merkitys on pääasiassa ”voittomotiivi”[6], tai karkeammin sanottuna raha. Markkinataloudessa tarkoitus on myös ”omistaa” koodi, ja voidaankin sanoa, että vapaa koodi ja suljettu (omistettu) koodi kummatkin suosivat omanlaistaan yhteiselämää. Vapaan koodin ”hakkerikulttuuri” perustuukin enemmän lahjakulttuuriin kuin vaihtokulttuuriin.[7] Váden kutoon ”koodin vapautuksen” kanssa yhteen myös muita seikkoja. Näistä esimerkkeinä informaatioteknologian modernin hyödynnyksen luonnon ja ihmisen tuhoamisessa sekä teknologian demokraattisen haltuunoton. Hakkerismi rakentuukin suurelta osin, muttei vain, vastenmielisyydestä voimavarojen tuhlausta kohtaan. Täytyy kuitenkin muistaa tämän olevan eettisesti tyhjä termi, sillä itse toiminta – koodaus – voi liittyä millaiseen asiaan tahansa. Etiikkaan kuuluu aina velvoite ja vaatimus, ja Vádenin mukaan hakkerietiikan velvoite nousee tarpeesta käyttää informaatioteknologian mahdollisuuksia hyvään.

Etiikka juontuu sanasta ethos, joka viittasi tietyn tyyppiseen ”alueeseen”, elämänpiiriin. Vádenin mukaan eri eetoksissa elävät ihmiset kohtaavat arkipäivässä ja tästä muotoutuu yhteinen kokemuksen alue. Juuri tämä on eettisen ajattelun ja eettisesti perustellun käyttäytymisen piiri. Toisen kohtaaminen on omalle eetokselle haaste.[8]

Vapaa tieto vaatii ”vapaan koodin”, sillä ”vapaa tieto” kulkee aina ohjelmiston läpi (erityisesti nykyaikana). Usein on myös esitetty, että useat silmäparit ja kädet tekisivät enemmän virheitä. Vádenin mukaan näin ei kuitenkaan ole, vaan itseasiassa juuri toisin päin: useammat silmät näkevät enemmän virheitä ja monet kädet korjaavat ne nopeammin. Käytännöllisemmin voidaan sanoa, että ”informaatio” – tai ohjelmisto – on työkalu jolla tehdään toisia työkaluja, ja sen tehokkuus on kiinni sen vapaudessa. Koodin muuttamisen estäminen estää myös muutoksia, jotka ovat potentiaalisesti hyödyllisiä (luultavasti) kaikille. Etiikka astuukin juuri tässä mukaan, kun kysytään mitä varten työkalut ovat?[9]

Yhteisön arvot palautuvat periaatteessa aina yksilöihin ja erityisesti heidän tekoihinsa. Michel Foucault on sanonut, että vapaus voi tapahtua vain käytännössä, sitä pitää voida toteuttaa[10]. Periaatteessa vapaan ohjelmiston, koodin, ajatus on sosiaalinen liike, jonka etiikka nojaa velvoitteeseen kanssaihmisiä kohtaan. Toisin on ”suljetun koodin ihmisellä”, joka on kieltäytynyt yhteistyöstä muun maailman kanssa. Kopiosuojaukset takaavat voiton maksimoinnin. Vádenin mukaan yhtiöt jopa pyrkivät hämärtämään eroa sosiaaliseen toimintaan nojaavien hakkereiden ja suojauksien murtamiseen keskittyneiden krakkerien välillä. Myös eroa ohjelmistojen, kirjallisten teosten ja musiikkiesitysten välillä halutaan hämärtää, ja näistä yhdessä on alettu käyttää nimitystä ”immateriaalioikeudet”. Media tietenkin tarttuu aiheeseen samalla tavalla, ja puhuu vain ”hakkeririkollisuudesta”, jossa kaikki on yhtä ja samaa suurta ”pahaa”. Tällainenkin ”käsitys” raahaa mukanaan tietynlaista ideologiaa, jossa ajatellaan olevan yhteiskunnan edun mukaista, että ohjelmistoilla ja tietojärjestelmillä on ”omistaja”.[11] Vuosien saatossa ovat tietokoneet ja ohjelmistot brändätty moneen otteeseen. Näiden tarkoituksena on ollut supistaa tietokoneiden ”vaarallinen” voima olemattomiin, aivan kuten monien yhteiskunnallisten hallinnan keinojen on tarkoitus kohdistua suoraan yksilöön. Juuri open sourcen kautta on pyritty palauttaa hakkerismia, mutta tämä suunta on alisteinen markkinataloudelle.

Richard M. Stallman on lanseerannut copyrightin vastakohdan copyleftin, joka antaa oikeudet käyttää ja muokata koodia, kunhan asettaa saman ”copyleftin” alaisuuteen tuloksen (copyleft tunnistaa myös moraalisen oikeuden). Yritys, joka käyttäisi copyleftillä varustettua koodia, joutuisi lyömään saman leiman tuotteeseensa, jolloin siitä maksamisesta tulisi tavallaan vapaaehtoista.[12] Digitaalinen representaatio onkin laadullisesti erilainen kuin analoginen ja siksi sillä on jopa yhteiskuntaa muokkaavia ominaisuuksia, esimerkiksi täydellinen kopioitavuus ja riippumattomuus fyysisestä välineestä. Edellinen johtaa tuotannon mullistuksiin, jotka ovat nopeampia kuin esimerkiksi lainsäädännön uudistukset. Funktionaalisen informaation pitäisi olla vapaata, koska se on syntynyt vapaaehtoisena yhteistyönä, ja juuri digitalisoinnin takia se voi olla vapaata. Tällaista vapautta ei voi liittää analogisiin välineisiin – voidaankin sanoa, että analogian vapautus piilee digitalisoinnissa (tavallaan). Digitaalinen representaatio onkin demokratisoiva väline, mutta vain kun ”levittämisen ehdot eivät itsessään ole epädemokraattisia”.[13]

2) Teknologia, tiede, vapaus ja demokratia hakkerismin ytimessä?

Vádenin mukaan nykyaikaa kuvaa tapa tukea yhteiskunnallisia ja kulttuurisia käytäntöjä, jotka ”sulkevat meidät kokemukselliselta ja taloudelliselta jatkuvuudelta”. Tällaisen tavan, tai ajattelun, ytimessä ovat jaot ”meihin” ja ”muihin”, ja tämä tapahtuu lopulta yksilöiden tasolla, jolloin ihmiset jakautuvat atomisoituun massaan. Eettinen toiminta vaatii kuitenkin oletuksen ihmisen vapaudesta. Myös inhimillinen olemassaolo täytyy ajatella laajemmin kuin vain elossa pysymiseksi.[14] Tällainen käsitys onkin ollut monilla filosofeilla (ja toki muillakin), esimerkiksi Immanuel Kant ja häntä vahvasti lainaava Amartya Sen pitävät inhimillistä kokemusta laajempana ja kompleksisempana kuin ”elossa pysymisenä”[15] – eivätkä monet kulttuurin ilmiöt ole periaatteessa merkityksellisiä ”eloonjäämisen” kannalta. G. W. F. Hegelin mukaan ihminen asettuu (negaationa) ”annettua” vasten, jolloin hänellä on kyky valita ”eläimellisen ylittävä”. Yksinkertaistaen ja tiivistäen: ihminen voi esimerkiksi kieltäytyä syömästä vaikka hänellä olisi nälkä, eläin ei pysty tekemään näin.[16] Tästä ”eläimestä erottavasta” kumpuaa yhteisöllinen ja kulttuurinen elämä, jotka täyttää merkitys – ”eletään merkityksestä ja merkityksessä kun eläimellinen pysyvyys on kunnossa”[17].

Heideggerin mukaan teknologia (tekhne) on ”inhimillistä tietämistä”. Tällaisen tietämisen avulla – tai johdatuksella – voidaan tuottaa uudenlaista olevaa. Kaikki tapahtuu kuitenkin olevan (fysiksen) rajoissa, eikä Heideggerille tekniikka ja teknologia olleet ”epäluonnollisia”. Tekhnen tietämisessä oli mukana myös ”käsityöläismäinen” elementti, johon sekoittui lisäksi taide. Tekniikasta tulee tavallaan ihmisen tapa käsittää ja samalla työstää olevaa, ihminen on tekninen olento. Ihminen ottaa vastaan olemista, fysistä, mutta tekhnen avulla se ”asettuu paikoilleen”.[18] Tekniikkaa ja teknologiaa on periaatteessa vaikea tai jopa mahdotonta erottaa toisistaan. Karkeasti voidaan kai todeta, että teknologia on ”tekniikan” sovellus. Váden esittää teknologian olevan ”luonnon, yhteisön ja yksilön hallinnan ja muuttamisen työkalu”. Samalla teknologiaa käyttävä ihminen on luonnon ja yhteisön osa ja siten, kehää seuraten, teknologian kohde. Lopulta teknologia alkaa käyttämään itseään itsensä tavoitteena ja välineenä.[19] Tässä Váden tuo esille Heideggerin ajatuksia tekniikan (ja teknologian) vaikutuksesta ihmiseen. Tekniikka on ”puite” (Gestell), eräänlainen maailmankuva, jonka teknologia rakentaa itse itsestään. Tämän puitteen kautta maailma myös näyttäytyy ”varantona”, kaikki on mitattavissa, laskennallista ja lopulta hyödyntämistä varten.[20] Michael Eldred on tuonut esille, että itseasiassa tämä ”puite” ei ole tekniikka vaan ”talous”[21]. Ehkä voidaankin ajatella, että talous on asettunut tekniikan taakse, ellei se ole aina ollut siellä, ja sen ”voittomotiivi” saa ihmiskunnan näkemään kaiken laskettavana varantona – kaikki näyttäytyy vain tehokkuuden ja voiton kautta, jopa ihmissuhteet.

Váden mukaan välineenä teknologia ei ole neutraali, sillä se sitoutuu arvoihin päämääränsä, eli eloonjäännin kautta. Eloonjäännin ollessa korkein arvo, ei ”inhimillinen merkityksellisyys” koskaan ala – teknologia jättää ihmisen eläimeksi. Taloudellis-teknisen puitteen (jos seurataan Heideggeria ja Eldrediä) maailmassa ajattelun piiriin ei saa tunkeutua ”ulkopuolisia ja häiritseviä” ajatuksia. Yksinkertaistaen voitaisiin kai sanoa, että koko inhimillisestä olemisesta tulee eräänlainen automaatti, itseään toistava kone tai kehä. Teknologisen ja ei-teknologisen kulttuurin kohtaamisessa teknologinen kulttuuri hyväksyy vain omin kriteerein ”ratkaisun onnistumisen mittaamisen”. Tällainen kohtaaminen on jo apriori lyöty lukkoon ja se on suljettu.[22]

Suljetun kohtaamisen vastakohtana on tietenkin avoin, jossa ”sovittelemisen periaatteet” ovat osa kohtaamisessa muodostuvaa ”kokemuksellista yhteisyyttä”. Tällaisessa kohtaamisessa on myös riskin ulottuvuus, toisin kuin ”riskinhallinnan” keinoja hyödyntävässä suljetussa (laskelmoivassa) kohtaamisessa, joka ei kuitenkaan ole todellinen kohtaaminen – se ei päästä sisäänsä ”toiseutta”. Avoimen kohtaamisen vaativuus on etiikan vaativuuden juurakko. Todellisissa kohtaamisissa on yksityiskohtia ja ainutkertaisuutta, jotka eivät kategorisoidu. Nämä ovat Vádenin mukaan yhteisön hyvän elämän etsimisen alku ja loppu. Teknologista kulttuuria pitäisikin lähteä avaamaan ”kulkemalla merkityksen kautta työkaluihin päin”. Onkin lähdettävä itse ”hakkerismista”, joka voidaan nähdä asenteena, joka tekee elämästä ”merkityksellisen ja intensiivisen”.[23]

Vádenin mukaan vain ”kontekstivapaa” informaatio on vapaata. Tämä herättää monia ongelmia, kuten klassisen platonistisen ajatuksen tiedosta, mutta tarkoituksena on kuitenkin keskittyä oman eetoksen puitteissa tietoon. Tätä on siis tutkittava sosiaalisten ja poliittisten sekä ajallisten rajojen sisässä. Váden esittää tieteellisen yhteisön (tai sen ideaalin) analogiana hakkeriyhteisön kanssa. Varsinkin alkuaikoina tiedeyhteisössä on vallinnut hakkerismille ominainen omistautuminen. Tieteellisen yhteisön ideaaleina ovat avoimuus, tulosten julkisuus ja vapaa kritiikki. Itseasiassa voidaankin esittää, että ”tulokset” eivät ole tiedettä ennen kuin ne on saatettu ”vapaasti tiedeyhteisön käyttöön ja testattavaksi”. Váden esittää kaksi päälinkkiä hakkerismin ja tieteellisen tutkimuksen välillä: 1) etäyhteistyö ja 2) itsensäkorjaavuus. Molemmissa myös itse menetelmät ja kriteerit korjautuvat nopeammin, jos yhteisö on avoin. Hän huomauttaa myös, että itseasiassa ei ole olemassa ”parasta ideaa”, tai se ei ole ”paras”, koska se voi uusiutua eri suuntiin, kääntyä takaisin, ja saada eri merkityksiä eri yhteyksissä ja yhteisöissä.[24]

Samalla tavalla kuin suuri osa koodista on suljettua, on myös yliopistollisesta tutkimuksesta suuri osa ulkopuolisen rahoituksen kautta tapahtuvaa, ja se pidetään suurelta osin salassa. Niin koodin kuin tutkimuksen kohdalla tämä uhkaa molempien uskottavuutta, ja tutkimuksen kohdalla se uhkaa myös tieteen alan ja tiedon kasvua. Tällaisessa tutkimuksessa (kuten myös koodissa) tekijä sitoutuu vain ottaakseen hyödyn ilman, että luovuttaa näitä saatuja tuloksia samaisen yhteisön käyttöön. Tällöin esimerkiksi julkisin varoin pitkään tuettu tutkimus kääntyy yksityisten yritysten käyttöön. Voidaan myös sanoa, ettei tämä ole määritelmällisesti edes tiedettä. Itseasiassa tämä on paradoksi: suljettu tieteen käyttö rakentaa ”voittonsa” vapaan ja avoimen tieteen historiallisesti rakentuneille tuloksille, eikä se halua panostaa tiedeyhteisön kehittämiseen.[25] Kärjistetyssä tilanteessa tiede voi kohdata loppunsa, jos ei-avoimet kuopat rakentuvat tarpeeksi syviksi, eikä avointa ja vapaata tiedettä kasaudu, jolloin tutkimus näivettyy ja lopulta häviää.[26]

Kuten edellä on todettu, vapaa tieto tarvitsee vapaan koodin. Vapaa koodi ja modernissa maailmassa elävä tarvitsevat kehittynyttä teknologiaa. Tietokoneiden saattaminen kaikkien käsiin on juuri yksi teknologian demokratisoitumisen muoto, kuten myös Internetin saavutettavuus. Näistä on myös muodostunut pakko, esimerkiksi monet palvelut siirtyvät enemmän ja enemmän Internetin syövereihin. Tällöin ohjelmistojen ja koodin hallinnasta tulee entistä haluttavampaa. Juuri tällaiseen kehitykseen voivat vapaat ohjelmistot olla vastaus, erityisesti kehittyvien maiden kohdalla.[27]

Váden esittää, että teknologinen kehittyneisyys ei välttämättä ole yhtenevää itse asian vaatiman tietämyksen kanssa (tämä eroaa jossain määrin edellä esitetystä Heideggerin tekniikkakäsityksestä). Esimerkkeinä Váden käyttää kalastusta ja purjehtimista. Kalastuksessa mukana eivät ole pelkästään välineet vaan se vaatii kokemuksellista sitoutumista, sekä kielen ja luonnonympäristön jakamista. Tietyn teknologisen tason omaaminen olettaa myös ”tietynlaista sitoumusta” ”tietynlaiseen maailmankuvaan”. Esimerkiksi etäohjattua luksusjahtia ei voi olla kaikilla, sillä jo pelkästään luonnonvarat eivät riitä tähän. Tällöin jo lähtökohtaisesti puolletaan rajoitettua taloutta ja pysyviä taloudellisia eroja. Haapiolla purjehtiminen taas on tapa jota monet, ehkä jopa kaikki, voivat hyödyntää, tässä on myös kytkös historialliseen kokemukseen – tämä on eräänlainen kokemuksellinen yleisyys. Tuhoavan teknologian käyttö (esim. luksusjahteilu) edellyttää ihmisryhmien erillisyyttä ja esimerkiksi juuri digitaalinen kuilu toimii näin. ”Kokemuksellinen yleisyys” ei kuitenkaan tarkoita kokemusten samankaltaisuutta; vain ”minä” voin kokea tietyn kokemuksen (esim. soudun). Tämä on kuitenkin yleisluonnollinen, yleisinhimillinen ja yhteiskunnallinen, muttei yleispätevä, jolloin sitä ei voida muotoilla yleistettäväksi informaatioksi. Voidaankin sanoa, että kokemusta ei omisteta, vaan siihen otetaan osaa.[28]

Juuri näin muodostuvat yhteisöt juuri sinne missä on yhteisiä kokemuksia. Hallintayrityksestä jossa luodaan pysyvä, erillinen ja sulkeutunut ”minä” luovutaan, jolloin kokemus voidaan jakaa muiden kanssa – näin syntyy myös merkitys. Kokemuksellinen yhteisyys ei kuitenkaan ole ainoa tekijä ja Váden esittää, että kaikki yhteisöt ovat potentiaalisesti kaikki muut yhteisöt. Yhteisö valitaan, mutta niin että se sulkee joitain toisia valintoja pois. Kokemukseni, jotka ovat yhteisiä toisten kanssa, määrittelevät sen, mihin yhteisöön kuulun. Váden jatkaa: ”Jos elämäntapani tuhoaa elämän mahdollisuuden maapallolta, kuulun hyvin pieneen, sulkeutuneeseen ja epädemokraattiseen yhteisöön ja katkonaiseen kulttuuriin. Jos valitsemani teknologian taso on mahdollinen vain ”meille”, teen samalla epädemokraattisen eron muihin, olivat he sitten aikalaisiani tai eivät.”[29]

Loppu

Váden käsittelee teoksen lopussa myös informaatioteknologian alalle pesiytynyttä ”asiantuntijaelitismiä”. Kovan luokan koodaajan ja ”tavallisen tallaajan” välillä on suurikin kokemuksellinen ero, ja olisikin tärkeää, että molemmat voisivat kohdata toisensa avoimesti. Myös väärinymmärtäminen kuuluu asiaan. Váden esittää, kuten myös mm. Jacques Rancière[30], että demokratiaan kuuluu konflikti ja riita erilaisten elämäntapojen ja tavoitteiden välillä. Tällöin kohtaaminen on pidettävä avoimena, jolloin jaetut ja muuttuvat periaatteet pysyvät pinnalla. Hakkerismissa vallitsee käsitys, että arvokas ja eettinen toiminta on mahdollista ”itsestään”. Itse hakkerietiikka ei tee mitään, vaan ihmiset, mutta tämä voi ajautua kuitenkin lokaan, jos sen vaativuudesta ei pidetä kiinni. Vaikka ei voida esittää täysin perustellusti, että informaatioteknologian vapauttaminen veisi ”kukoistuksen tielle”, ei tällainen ole mitätön tie. Joka tapauksessa se, että ohjelmistoilla on omistaja, on selvästi este avoimelle, vapaaehtoiselle ja vastavuoroiselle avulle.[31]

Edellä on esitetty Vádenia lainaten paljon niitä ajattelullisia taustoja, jotka puoltavat koodin ja samalla tiedon vapautta sulkeutuneisuutta ja omistusta vastaan. Mielestäni kysymys on lopulta myös taloudellisen järjestelmän muodosta ja taloudesta itsestään. Juuri tätä edellä mainittu Michael Eldred tuo esille: itse asiassa tekniikka ei ole itsessään tuhon siemen vaan sen valjastaminen markkinatalouden orjaksi. Rivien välistä voi erottaa myös Vádenin ajattelevan näin. Markkinatalouden orjaksi joutuvat myös politiikka ja tiede, ne menettävät oman olemuksensa ja tilalle astuu Polanyin sanoin ”voittomotiivi” (raha). Esimerkiksi Polanyi ja Michael Foucault[32] ovat esittäneet, kuinka talous on siirtynyt yhdestä yhteiskunnan alueesta – joka vieläpä Aristoteleella oli politiikan palveluksessa[33] – kattamaan koko järjestelmän pohjan. Kaikki kysymykset ovat talouden kysymyksiä ja kaikki asiat typistyvät yksilön valintoihin. Nämäkin valinnat ovat ”kuluttajakäyttäytymistä”, joiden takana toimii ideaalinen konstruktio: uusliberaali subjekti.

Váden ja Stallman punovat teoksessa yhteen mielenkiintoisesti hakkeriyhteisön ja tieteellisen yhteisön yhtäläisyydet. Vaatimus tiedon ja koodin vapauteen onkin akuutti, sillä kohta luultavasti kaikki tieto on tavalla tai toisella jonkinlaisen tietoteknisen laitteen takana – ellei jo nyt ole. Juuri tässä nousee suurin haaste tiedon vapaudelle, jos laitteet ja ohjelmistot ovat suljettu ja niitä vartioidaan ”omistajien” toimesta, kuinka tiedon jako ja tieteellinen tutkimus voivat toimia onnistuneesti? Myös tietynlainen asiantuntijavalta saa enemmän ja enemmän otetta, kun ”kuka tahansa” ei voi tutkia tai edes käsittää kaikkia tietojärjestelmien nyansseja. Ehkä tärkein seikka kuitenkin on ”tiedon kasautuvuus” historian kuluessa ja tiedeyhteisön tarve avoimuuteen ja kritiikkiin. Kun yritykset valtaavat yliopistoelämän ja tukahduttavat (määritelmällisesti) todellisen tieteen, äärimmäistapauksissa voidaan ajatella, että myös tiede, rationaalisuus ja jopa ajattelu loppuu.

Juha Varto on käsitellyt kreikkalaisen ajattelun alkuperää käsittelevässä teoksessaan sitä, kuinka kaupankäynti mahdollisti kreikkalaisen kaupunkivaltion kanssakäymisen ”toiseuden” kanssa. Hän esittää, että jossain määrin tämän kautta alkoi ”länsimainen ajattelu” rakentua, siis kaikki se, jonka päälle moderni tiede ja epistemologia ovat rakentuneet. Tämä kääntyy kuitenkin itseään vastaan lopulta, kuten viimeisen sadan vuoden ajan on saanut nähdä, mutta jonka juuret ovat myös antiikissa:

”Jos filosofia alkaa kehittyä kansojen vastavuoroisen vaihdon kautta, siis kaupankäynnistä, myös sen loppu paljastuu kaupassa. Kun suhtautuminen ihmiseen, eetokseen, päämääriin ja elämään saa pääasialliseksi sisällökseen kaupan tai vaihtoarvon, on siirrytty ulos filosofiasta. 'Commerce' määrittelee suhtautumistapaa, johon esisokraattinen filosofia lopulta lamaantuu muuttuakseen korkeasti kultivoituneeksi taidoksi pettää toisia ja saada voitto itselle. Tällöin ei enää kysytä, kuka on toinen ihminen vaan yhtä hyvin omat kuin vieraatkin ovat saman esineellistämisen kohteina.”[34]

Viitteet

1. Váden & Stallman 2002, 10.

2. Esim. teokset Heidegger, Zizek ja vallankumous, Karhun nimi: kuusi luentoa luonnosta, Arktinen hekkuma: Kalervo Palsa ja suomalaisen ajattelun mahdollisuus, Ajo ja jälki: Filosofisia esseitä kielestä ja ajattelusta sekä Energia ja kokemus (Antti Salmisen kanssa) pohjaavat (enemmän ja vähemmän suoraan) heideggerlaiseen ajatteluun. Katso myös Vádenin haastattelu Paatos-lehdessä: http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/107/paatos10706.html .

3. Váden & Stallman 2002, 14, 18–19.

4. ibid. 9, 13, 22, 25.

5. ibid, 10, 12, 17.

6. Esim. Polanyi 1944/2009.

7. Váden & Stallman 2002, 10, 13.

8. ibid. 11–13, 15, 87-89.

9. ibid. 15–17.

10. Foucault & Rabinow 1989.

11. Váden & Stallman 2002, 18–19, 22–24.

12. ibid. 26–29.

13. ibid. 34–35.

14. ibid. 82.

15. Esim. Räsänen 2011.

16. Hegelin dialektiikasta (selkeästi) esim. Kojève 1947/2012.

17. Váden & Stallman 2002, 82.

18. Heideggerin tekniikan käsityksestä katso esim. Rantala, 2012.

19. Váden & Stallman 2002, 83.

20. Katso viite 18 sekä Heidegger, Martin. Tekniikan kysyminen (Die Frage nach der Technik, 1953). Suomentanut Vesa Jaaksi. Niin & Näin, 2/94.

21. Eldred, Michael. Capital and Technology: Marx and Heidegger (Kapital und Technik:Marx und Heidegger), 1995/2011. Luettavissa: http://arte-fact.org/cptltch3.pdf .

22. Váden & Stallman 2002, 84–85.

23. ibid. 85–87.

24. ibid. 90–93, 95, 97.

25. ibid. 98–99.

26. Váden: ”Oletetaan esimerkiksi, että jokin suuri matkapuhelinalalla toimiva yritys tilaa akateemiselta instituutiolta tutkimuksen, jonka tulokset ovat salaisia. Yleisöllä on mitä rationaalisin perustelu vaatia tulosta julkiseksi, koska se on vuosikymmenten ellei -satojen ajan tukenut akateemisen yhteisön muodostumista, joka puolestaan tekee tutkimuksen tuloksellisuuden mahdolliseksi. Jos julkisuudesta kieltäydytään, yleisöllä on mitä rationaalisin peruste vaatia demokraattista kontrollia tuloksen käytön suhteen: sen käytön objektiivisuutta, arvovapautta ja kyseenalaistamattomuutta ei enää voida pitkällä tähtäimellä perustella tieteellisyydellä, tiedeyhteisön takuulla, koska tulos on salainen ja siten ei-tieteellinen.” (102–103)

27. Váden & Stallman 2002, 113–115. Váden toteaa, että globaalit immateriaalioikeudet ovat uuskolonialismia. (117)

28. ibid. 119–121.

29. ibid. 122–124.

30. Esim. teoksessa Erimielisyys. Politiikka ja filosofia (La Mésentente. Politique et philosophie, 1995). Suom. Heikki Kujansivu. Tutkijaliitto, 2009.

31. Váden & Stallman 2002, 124–130.

32. Polanyi 1944/2009 ja esim. Foucault, Michel. Turvallisuus, alue, väestö. (Sécurité, territoire, population, luentosarja 1977–1978.) Suomentanut Antti Paakkari. Helsinki: Tutkijaliitto, 2010.

33. Eskelinen 2012, 80.

34. Varto, Juha. Ajattelemisen alku ja loppu. Kreikkalaista eetosta etsimässä. 2008. Osuuskunta Elan Vital.

Kirjallisuus

Foucault, Michel & Rabinow, Paul. Kaupunki, tila, valta. Tampereen teknillisen yliopiston julkaisu, 1989.

Eskelinen, Teppo. Taloustieteen normatiivisuus ja hyvinvoinnin tulkinnat lehdessä niin & näin 3/2012. s.79–86.

Kojève, Alexandre. Johdatus Hegelin lukemiseen: Vuosien 1933–1939 luennot Hengen fenomenologiasta École des Hautes Étudesissa (Introduction à la lecture de Hegel: Leçons sur la Phénoménologie de l'esprit professées de 1933 à 1939 à l'École des Hautes Études, réunies et publiées par Raymond Queneau, 1947). Koonnut ja julkaissut Raymond Queneau. Suomentanut Tapani Kilpeläinen. Tutkijaliitto. Helsinki, 2012.

Polanyi, Karl. Suuri murros – aikakautemme poliittiset ja taloudelliset juuret (The Great Transformation. The Political and Economic Origins of Our Time, 1944). Vastapaino. Tampere, 2009.

Rantala, Juho. Eurooppalaisuus ja tekniikka: (jälki-)impressioita dokumenttielokuvasta The Ister artikkeli verkkojulkaisussa Paatos – filosofinen kulttuurilehti, 2/2012. http://jarjestot.uta.fi/aatos/paatos/arkisto/212/paatos21203.shtml

Räsänen, Petri. Kantian Basis of Amartya Sen’s Idea of the Reasoned Scrutiny of Thinking julkaisussa SATS, vol. 12, s.178-197. 2011.

Váden, Tere & Stallman, Richard M. Koodi vapaaksi – hakkerietiikan vaativuus. Juvenes Print Oy. Tampere, 2002. (Teos on luettavissa ilmaiseksi esim. http://free.yudu.com/item/details/11245/Koodi-vapaaksi.-Hakkerietiikan-vaativuus.)